Näytöt puuttuvat vielä

Soteuudistuksessa on nyt, suuren kuohunnan saattamana, päätetty Suomen aluehallinnosta. Miten tämä täsmälleen liittyy valtion säästötavoitteeseen ja kansalaisten terveydenhoitoon selviää vasta aikaa myöten. Näyttää joka tapauksessa varsin epätodennäköiseltä, että päätös lähivuosina juurikaan vähentäisi valtion jatkuvaa ja merkittävää velanottoa. Hallitusyhteistyötä ei siis vielä ole häirinnyt välttämätön ja vakava yritys palata vastuulliseen taloudenpitoon.

Joskus on hyödyllistä yrittää, valtapolitiikan tuoksinasta riippumatta, muistaa mitkä ovat Suomen suurimmat ajankohtaiset pulmat. Mielestäni niitä on kolme: Vientiä on liian vähän suhteessa valtion tukemaan kotimaiseen kysyntään. Kasvava valtion ja muun yhteiskunnan velkaantuneisuus uhkaa vähitellen Suomen luottoluokitusta ja rahoituksellista vakautta. Eurojärjestelmä haluaa lähiaikoina vielä lähemmäksi liittovaltiota ja se rajoittaisi muutenkin yhä tiukemmin kansallista oikeuttamme itse päättää miten edellisiin ongelmiin tartutaan.

Vientimme surkeaan kehitykseen on tietenkin useita syitä. Paperia ja investointitavaroita kysytään maailmalla vähemmän. Matkapuhelinten tuotanto ja markkinointi loppuivat Suomesta ilmeisesti lähinnä kotimaisen yritysjohdon toiminnan takia. Yhteinen EU-ulkopolitiikka Venäjän suhteen on kohdellut Suomen vientiä erityisen huonosti. Samalla kustannustaso Suomessa on noussut kilpailijamaita enemmän eli kilpailukykymme on heikentynyt. Näyttää todennäköiseltä, että hallitus ja/tai työmarkkinajärjestöt lähiaikoina saavat hidastettua kilpailukyvyn rapautumista. Uusien vientituotteiden synty riippuu sen sijaan yksityisistä ihmisistä ja yrityksistä. Nopeaan viennin kasvuun ilman maailmantalouden elpymistä ei kuitenkaan ole edes parhaassa tapauksessa mahdollista uskoa.

Toistaiseksi näyttää varmalta vain se, että Suomeen syntyy lähivuosina uusi alueellinen hallintotaso merkittävine julkisine lisäkustannuksineen. Sotekustannusten kehitys riippuu tulevista päätöksistä jotka koskevat soten rahoitusjärjestelmää ja julkisen hoitolupauksen kattavuutta. Asiantuntijoiden arvioiden mukaan on ymmärtääkseni mahdollista, että syntyvät säästöt ovat sekä vähäisiä että hitaasti toteutuvia. Hallituksen saavutukset julkisen velkaantumisen hidastamiseksi ovat siten toistaiseksi vielä todistamatta. Ne toteutunevat lisäksi parhaassa tapauksessa vain vähitellen. Tämä merkitsee, että Suomen tulee varautua luottokelpoisuutensa ainakin hitaaseen laskuun. Samalla euroalueen viranomaiset tulevat yhä äänekkäämmin sekaantumaan suomalaiseen talouspoliittiseen keskusteluun ja päätöksentekoon.

Vielä kuluvana vuonna käynnistyy keskustelu tuoreesta nk. viiden presidentin raportista euroalueen tiivistämisestä (löytyy englanniksi täällä). Raportti ehdottaa euroalueelle mm. yhteistä talletussuojarahastoa, yhteistä komission koordinoimaa kilpailukykyvirastojen verkostoa ja nykyistä velvoittavampia yhteisiä periaatteita asioissa jotka liittyvät työmarkkinoihin, kilpailukykyyn, yritysympäristöön, julkishallintoon ja eräisiin veroihin. Nämä uudistukset ehdotetaan toteutettaviksi jo vuoden 2017 alkuvuodella. Uusia viranomaisia jäsenmaiden finanssipolitiikan koordinoimiseksi olisivat yhteinen budjettineuvosto (fiscal board) ja orastava euroalueen finanssiministeriö. Ne tulisi perustaa ennen vuotta 2025.

Kehoittaisin lukijaa itse tutustumaan mainittuun raporttiin jollei hän ole sitä jo tehnyt. Lukiessa kannattaa muistaa euroalueen päätöksentekotapa: Ensin hyväksytetään päämiestasolla mahdollisimman yleiset tavoitteet ja periaatteet. Kun tämä on tehty, euroalueen viranomaiset laativat käytännön sovellukset jotka laatijoiden mukaan toteuttaa sovitut periaatteet. Voimakkaana pyrkimyksenä on tällöin kansallisen päätösvallan siirto keskustaan. Jopa ministeritason viesti (puhumattakaan virkamiesten viesteistä) voi siksi osoittautua tehottomaksi päämiesten jo ohjeistettua euroviranomaisia. Tämä merkitsee että jo alussa, päämiestasolla, pitää hyvin selkeästi viestittää onko liittovaltiokehitys hyväksyttävissä ja miten pitkälle.

Hallitus joutuu lähiviikkoina ottamaan käytännössä ratkaisevan kannan näihin ehdotuksiin. Periaatteellinen suostumus esim. kilpailukykyviraston perustamiseen johtaa jatkossa helposti euroviranomaisten hahmottaman mallin toteuttamiseen. Kun muistaa mikä kaikki vaikuttaa maan kilpailukykyyn on ilmeistä, vastoin odotuksia ja ehkä lupauksiakin, että uuden verkoston vaikutuspiiri vähitellen saattaa kehittyä erittäin laajaksi. Päätösvallan siirrot laajentuisivat hyvin helposti yhä uusimmille asioille, tasapuolisen kilpailukyvyn ylläpitämisen nimissä.

Hallituksen päätöstilannetta ehkä helpottaa euroalueen suurissa maissa vallitseva varovaisuus euroskeptisten näkemysten ja puolueiden vahvistuttua. Helpotus lienee kuitenkin vain tilapäistä: Saksa haluaa säilyttää euroalueen vientialueenaan ja Ranska haluaa säilyttää sen taloudellisen tuen lähteenä ja poliittisen vaikutusvaltansa lisäämiseksi. Euroalueen logiikkaan kuuluu, että molemmat ajan myötä joka tapauksessa saavat haluamansa, sopimuksista ja säännöistä riippumatta. Suomen edun osoittaminen sellaisessa ympäristössä ei ole helppo tehtävä eikä hallitus tässäkään ole vielä antanut vakuuttavaa näyttöä käytännön tuloksista.