Aikaa on kulunut siitä kun julkaisin tässä viime kerralla ajatuksiani. Siihen on monta syytä, yksi niistä se, ettei käsittääkseni ole tapahtunut kovinkaan paljon todella merkittävästi uutta. Eli tarkemmin sanottuna, mitä on tapahtunut on mielestäni vaikuttanut olemaan enemmän lyhyen kuin pitkän aikavälin kannalta tärkeää ja siten vähemmän kiintoisaa.
Suomen hallituksen kaatuminen omien tekemisensä mahdottomuuksiin on kuitenkin tärkeä viesti suomalaisen päätöksenteon nykytilasta. Käytännössä pyrittiin yhdistää kaksi hallituksen pääpuolueiden ideologista pääajatusta ja käytännön saavutukset saivat väistyä melko puhtaasti poliittisten tavoitteiden tieltä. Kansalaisten aikaa ja rahaa on tuhlautunut tilanteessa, jossa Suomella ei ole liikaa kummastakaan.
Alkuun päässyt vaalikeskustelu lupaa lisää yleisiä ja yleviä puheenvuoroja jotka eivät velvoita mihinkään. Olisi tarpeen nyt saada selvennystä eri tahoilta mitä käytännössä tarkoittavat jo kauan esitetyt mutta toteutamatta jääneet tavoitteet kuten työmarkkinoiden joustavuuden lisäys, yhteisvastuun vastustaminen euroalueella ja velkaantumiskehityksen lopettaminen.
Enemmän ajatuksia viime aikojen tapahtumista on juuri esitetty kolmen henkilön toimesta näin (kirjoitus on julkaistu samanlaisena myös Uuden Suomen blogina tässä ):
Suomen politiikot ovat epäonnistuneet
Elämme hiljaisinta vaalikevättä miesmuistiin. Poliittisen keskustelun hampaattomuus, massapako eduskunnasta sekä alhainen kiinnostus vaaleja kohtaan viestivät neuvottomuudesta ja epäilyistä vaikuttamismahdollisuuksia kohtaan. Miten tähän on tultu?
Uskoa poliittisiin ratkaisuihin ovat vähentäneet kahden edellisen hallituksen epäonnistumiset ja virheet. Esimerkiksi eduskuntavaaleissa vuonna 2011 yksi teema oli ylitse muiden: euroalueen yhteisvastuun vastustaminen. Käytännössä tämä tarkoitti perussuomalaisten äänestämistä, koska he ensisijaisesti vastustivat Kreikan toista tukipakettia. PS sai suuren vaalivoiton eli ”jytkyn”. Puolue oli vaaleissa toiseksi suurin Keskustan jälkeen. Kansa toisin sanoen äänesti selkeästi Kreikan tukipakettia vastaan. Toisin kuitenkin päätettiin.
Kataisen kausi
Perussuomalaiset jätettiin Kataisen sateenkaarihallituksen ulkopuolelle vuonna 2011. Heti kokoamisensa jälkeen hallitus päätti osallistua Kreikan tukemiseen lainaksi naamioidulla tulonsiirrolla. Kreikalle oli myönnetty jo aiemmin lainoja kahdenvälisin sopimuksin Kataisen ollessa valtiovarainministeri. Kreikalle myönnettyjen tukien saajat olivat saksalaiset ja ranskalaiset pankit, jotka näin pelastettiin mm. Suomen veronmaksajien varoilla. Kreikkalaisille rahoista jäi arviolta noin kymmenesosa. Myöhemmin hallitus myös siunasi Kreikan kolmannen tukipaketin, joka toteutettiin Euroopan Vakausmekanismin (EVM) kautta. Yhteensä Kreikalle myönnettiin tukea lähes 300 miljardia euroa. Suomen kansan vuonna 2011 ilmaisemasta yhteisvastuun vastustuksesta ei näkynyt Kataisen hallituksen politiikassa jälkeäkään.
Kataisen hallitus yritti syksyllä 2012 myös käynnistää merkittäviä rakenneuudistukia. Tavoitteena oli mm. kaventaa kestävyysvajetta ja joustavoittaa työmarkkinoita. Rakenneuudistuksista kuten SOTE ja työmarkkinat ei kuitenkaan tullut mitään. SOTE-uudistus pohjautui Kokoomuksen ehdottamana suurten kuntien malliin. Kolmikannan puitteissa yritettiin kehittää paikallista sopimista. Siitä ei päästy yksimielisyyteen. Osaltaan näiden epäonnistumisten seurauksena perinteiset julkiset menot pystyttiin rahoittamaan vain jatkuvalla julkisen velan kasvattamisella.
Sipilän hallitus
Eduskuntavaaleissa 2015 äänestettiin Suomen uudistamisen puolesta. Taloutemme oli ollut taantumassa jo yli kolme vuotta ja työttömyys oli korkealla kymmenen prosentin tasolla. Kansalaistenkin laajalti kannattama jäsenyys euroalueella oli tehnyt mahdottomaksi säädellä kilpailukykyämme valuuttakurssilla. Heikko vienti, kasvu ja työllisyys osoittivat, että korvaavaa välinettä tarvittiin kipeästi.
Vuoden 2015 vaalien jälkeen Sipilän hallitus tarttui tomerasti toimeen. Pääministeri Sipilä näytti tuovan uutta näkemystä hallituksen työskentelyyn. Perussuomalaisetkin otettiin hallitukseen. Kolmen S:n hallitus (Sipilä, Stubb, Soini) määritteli korjaustarpeen pääkohdiksi: työvoiman kustannustason (kilpailukykysopimus, kiky), työmarkkinat (joustavuus) ja SOTE (julkiset menot).
Näistä uudistuksista toteutui suunnitellusti vain kiky, eikä sekään edennyt ongelmitta. Muista tavoitteista jäätiin joko suureksi osaksi (työmarkkinauudistus) tai täysin (SOTE). Kolmikannan puitteissa yritettiin joustavoittaa paikallista sopimista, mutta tässä ei onnistuttu taaskaan. Yritystukiakin piti karsia, mutta mitään ei saatu aikaiseksi. Kiky-sopimus oli kuitenkin jonkinlainen saavutus ja paransi jonkin verran Suomen kilpailukykyä. Koulutukseen ja tutkimukseen käytettyjä julkisia varoja kyllä leikattiin, mikä aiheellisesti aiheutti voimakasta kritiikkiä.
Talouskasvu ja työllisyys
Sipilän hallitus kyllä saavutti työllisyystavoitteensa, eli työllisyysaste kohosi 72 prosenttiin, talouskasvu nopeutui ja budjettialijäämä saatiin leikattua. Myös velka-aste kääntyi lievään laskuun BKT:n kasvun nopeuduttua. Sipilän hallituksen kiky-sopimuksella oli kohtalainen vaikutus kasvuun ja työllisyyteen kilpailukyvyn parantumisen myötä.
Hyvä kansainvälinen suhdannekehitys oli kuitenkin tärkein syy Suomen talouden elpymiseen ja työllisyyden paranemiseen. Kiitos maailman keskuspankkiirien rahapoliittisen elvytyksen sekä Yhdysvaltojen presidentti Trumpin ja Kiinan presidentti Xi:n valtavien velkaelvytysohjelmien, maailmantalous kasvoi ripeästi vuosina 2016-2018. Kansainvälisen kasvun viime aikoina hidastuessa on Suomenkin kasvuvauhti vaimenemassa jälleen kerran.
SOTE-uudistus
Suomessa on yritetty tehdä sosiaali- ja terveyspalveluiden (SOTE) uudistusta jo yli 10 vuoden ajan. Uudistus on tarpeen, koska julkiset SOTE-menot kasvavat voimakkaasti väestön vanhentuessa ja palveluiden saatavuudessa on liian suuria eroja. Kataisen hallitus yritti ns. suurkuntamallia, mutta ehdotus kaatui. Sipilän hallitus yritti 18 maakunnan ja valinnanvapauden mallia, mutta sekin kaatui. Outoa tässä mallissa oli uusi väliportaan hallinnon perustaminen peräti 18 maakunnan alueelle. Muissa Pohjoismaissa on menty tai ollaan menossa huomattavasti pienempään itsehallintoalueiden lukumäärään.
Myös yksityisten SOTE-alan yritysten päästäminen valinnanvapauden nimissä perusterveydenhuoltoon on herättänyt kovaa kritiikkiä. Hallitus ei myöskään pystynyt osoittamaan, että sen mallilla olisi voitu saavuttaa kolmen miljardin euron säästöt SOTE-menoissa. Laajasti epäiltiin, että uusi hallintohimmeli ja yksityisten hoivayritysten vaatimat voitot päinvastoin vain kasvattaisivat julkisia menoja palvelutasoa parantamatta.
Hallituksen kaaduttua Kokoomus ja Keskusta hylkäsivätkin oman yhteisen mallinsa heti ja toivat julkisuuteen omat uudet SOTE-mallinsa, jotka eroavat nyt olennaisesti toisistaan. Keskusta on hylännyt valinnanvapauden ja Kokoomus puolestaan maakuntamallin.
Euroalue
Euroalueen uudistamisessa suunnaksi on käsittämättömästi valittu yhtä aikaa sekä yhteisvastuun kannattaminen että sen vastustaminen. Kun Jyrki Katainen päätti Suomen osallistuvan Kreikan toiseen tukipakettiin, kannettiin ”vastuuta”. Silloin kasvatettiin yhteisvastuuta lainaamalla ylivelkaantuneelle Kreikan hallitukselle rahaa, jotta se voisi maksaa velkansa Euroopan suurille pankeille. Samalla hyväksyttiin yhteisvastuuseen perustuvan Euroopan vakausmekanismin, EVM, luominen. Ylivelkaantuneiden maiden pelastaminen lisävelalla oli loogisesti mahdollisimman nurinkurista, mutta silti suurin osa suomalaisista poliitikoista ja talousmediastamme antoi sen tapahtua ilman sen suurempaa kritiikkiä.
Kun tuli puhe yhteisvastuun rehellisestä kasvattamisesta euroalueen oman budjetin muodossa vuonna 2018, Sipilän hallituksen kanta oli selkeä vastustus. Silti yhteisvastuuseen perustuva pankkiunioni on nauttinut hallituksen vankkaa kannatusta eikä huolta ole esitetty yhteisvastuullisen eurojärjestelmän kasvavista riskeistä mm. Euroopan keskuspankin (EKP) arvopapereiden osto-ohjelman kautta. Poliitikoillemme onkin näköjään kelvannut piilotettu yhteisvastuu (lainat, joita tuskin maksetaan takaisin sekä takuut, jotka varmuudella joskus lankeavat), mutta ei suora (rehellinen) yhteisvastuu, eli tulonsiirtounioni.
Johtavat poliitikkomme ovat olleet hiljaa kuin hiiret kun EKP on tuhonnut Euroopan velkakirjamarkkinan toiminnan osto-ohjelmillaan. Tämä tehtiin tietenkin ”elvytyksen” nimissä, mutta käytännössä kyse on ollut euroalueen valtioiden epäsuorasta rahoittamisesta. Tämä on tunnetusti kielletty Euroopan unionin sopimuksissa (TFEUn artikla 125), mutta sillä nyt ei tietenkään euroaluetta pelastettaessa ole ollut Suomessakaan mitään merkitystä. Lait, sopimukset ja kansan mielipide eivät ole paljoa painaneet, kun Euroopan poliitikkojen lempilasta, yhteistä rahaa, on käyty pelastamaan.
Suomen työmarkkinat ja euro
Suomen jäsenyys euroalueella ei ole vähentänyt tarvetta varmistaa kotimaisten tuotteiden ja palveluiden vientiä. Vienti kohtaa, kuten tuotanto yleensä, jatkuvasti kotimaisia ja ulkomaisia häiriöitä (mm. kustannustasojen, tuotevalikoimien, tekniikan ja kuluttajien makujen sekä maailman taloussuhdanteen muutokset). Tarvitaan välineitä, jotka helpottavat yritysten kykyä sopeuttaa eikä lopettaa tuotantonsa tällaisiin häiriöihin.
Eurojäsenyys poisti Suomelta tähän tarkoitetun välineen, eli valuuttakurssin. Valuuttahistoriamme osoittaa, ettei muuta tehokasta välinettä oltu löydetty/hyväksytty, ja eurojäsenyys voidaankin osaltaan ymmärtää yrityksenä pakottaa suomalaisia sellaisia hyväksymään.
Erityisesti Sipilän hallituksen tavoitteena oli työvoimakustannusten kertaluonteinen alentaminen (kiky) sekä työehtosopimusten yrityskohtaisen sopimisen lisääminen. Työttömyyttä haluttiin vähentää karsimalla tukia. Vaikka kilpailukykysopimus todennäköisesti hieman auttoi Suomen taloutta, maksettiin siitä kohtuullisen kova hinta. Se mm. siirsi sosiaalivakuutusmaksuja työnantajilta työntekijöille mutta ei alentanut verokiilaa. Se myös vaikeutti paikallista sopimista työpaikoilla, mitä monet ekonomistit pitävät tärkeänä työmarkkinoiden tehokkuuden kannalta. Korporaatioiden valtaan ei siis juuri puututtu.
Keskeinen ongelma kuitenkin on, että kikyssä ei sovittu jatkotoimista. Se oli kertaluonteinen sopimus, vaikka vientisektorimme kohtaa hinta- ja kilpailukykypaineita jatkuvasti. Ennen niitä helpottivat markan ulkoisen arvon vaihtelut (yleensä devalvoituminen), nyt palkkojen ja työehtojen pitäisi joustaa käytännössä aina taloudellisten vaihteluiden mukaan, etenkin taantumissa. Hyvin harva poliitikoistamme on uskaltanut kertoa tämän valitsijoilleen.
Yhteenveto
Ison-Britannian EU-eroprosessi, Brexit, on osoittanut, kuinka kyvyttömiä nykyisistä urapoliitikoista on tullut. Valitsijoiden tahtoa kysytään, mutta sitä ei kyetä/uskalleta toteuttaa. Suomen kaksi edellistä hallitusta ovat toimineet aivan yhtä huonosti. Luvattuihin tarpeellisiin uudistuksiin ei ole kyetty. EU:n ja euroalueen ongelmia on yritetty väistellä ja piilottaa, eikä julkista kriittistä keskustelua niistä ole juuri käyty. Silloin kun on keskustelu, on päätökset tehty siitä välittämättä.
Puolueet näyttävät lisäksi jälleen kerran sortuvan katteettomiin lupauksiin. Julkisia rahoja ollaan jakamassa vähän joka taholle, taas tietysti velaksi kun vahvaa talouskasvua ei ole näköpiirissä. Taloutemme olennaisiin kysymyksiin ja haasteisiin ei juuri uskalleta kajota, koska mitään tahoja ei haluta ärsyttää.
Vaaleja edeltävän keskustelun vaisuutta voidaankin lähestyä kysymällä, miksi kiinnostua, kun todellisia uudistuksia ja ratkaisuja ei uskalleta tehdä? Se on erittäin hyvä kysymys. Poliittisen kulttuurimme uudistustarve on valtava.
Tuomas Malinen, Peter Nyberg, Heikki Koskenkylä
VTT Tuomas Malinen on Helsingin yliopiston taloustieteen dosentti.
VTT Peter Nyberg on eläköitynyt valtiovarainministeriön rahoitusmarkkinaosaston ylijohtaja.
VTT Heikki Koskenkylä on eläköitynyt Suomen Pankin tutkimusosaston johtaja.
3 Responses to Politiikasta tulikin viihdettä?