Koronaviruksen vastatoimien talousseuraamukset ovat – taas – paljastaneet euroalueen edessä olevat todelliset vaihtoehdot. Jäsenmaiden kiista yhteisvastuun laajuudesta on itse asiassa kiista kahden poliittisesti täysin erilaisen tulevaisuudenkuvan välillä. Kysehän on, taas kerran, yhteisvastuun lisäämisestä jollain tavoin. Siihen kannattaa suhtautua myönteisesti vain hänen, joka sekä kannattaa euroalueen muuttamista poliittiseksi unioniksi että uskoo taloudellisesti hyvien aikojen jatkuvan pitkälle tulevaisuuteen. Kiistan mielenkiintoa vähentää osaltaan se, että EKP käytännössä jo yhteisvastuullisesti hankkii omistukseensa jäsenmaiden velkakirjoja satojen miljardien edestä.
Kiista selittyy sillä, että koronan vastatoimet vähentävät maiden tuotantoa ja tulonmuodostusta. Siitä johtuvaa kysynnän laskua pyritään rajoittamaan sisäisillä tulontapaisilla rahasiirroilla valtiolta, joka taas rahoittaa nämä uudet menot lisävelalla. Ennestäänkin raskaasti velkaantuneille valtioille lisävelka uhkaa heikentää niiden luottokelpoisuutta yksityisillä rahoitusmrakkinoilla. Tätä vaikutusta vähentää puolestaan EKP:n valmius lisätä juuri näiden maiden velkapapereiden ostoja. Velkaantuneimmat maat haluavat kuitenkin pysyvämpää helpotusta eli vastikkeettomia ja ehdottomia tulonsiirtoja muilta.
Koronatoimien vaikutukset eivät kuitenkaan ole jäsenmaiden nykyisen riidan perussyitä. Varsinainen ongelma on jo kauan tiedostettu jäsenmaiden erilaisuus: Valtiot ja eri maiden väestöt suhtautuvat hyvin eri tavalla velkaan ja säästämiseen. Erilainen on myös (siihen ehkä liittyvä) valmius uudistuksiin, joiden arvioidaan pitkällä aikavälillä parantavan tehokkuutta ja tulonmuodostusta. Halukkuus pitäytyä yhteisesti sovituissa säännöissä ei ole myöskään kaikissa maissa samanlainen. Tällaiset erot vaikuttavat jäsenmaiden kykyyn ylläpitää euroalueen kiinteäkurssijärjestelmässä tulojen tasoa ja kasvua edistävää kilpailukykyä sanan laajassa merkityksessä. Pysyvinä erot synnyttävät tuloeroja joita vain tilapäisesti voidaan rahoittaa lisävelalla mutta jotka pidemmällä aikavälillä vaativat tulonsiirtoja muilta euromailta.
Tällaisia eroja voidaan viime kädessä pysyvästi hallita vain kahdella tavalla: Toinen on euroa käyttävällä poliittisella unionilla, jolla on yksinoikeus ainakin toimien ja sääntöjen laadintaan (hallitus, parlamentti), valvontaan (poliisi, sotavoimat) ja sanktiointiin (tuomioistuimet). Yksi keskus siis päättäisi tulonsiirroistakin. Toinen on kauppaliittona ulospäin näyttäytyvä unioni jossa jokainen jäsen itse määrittelee valuuttansa ja talouspolitiikkaansa, kantaen myös yksin siitä taloudelliset seuraamukset (vähitellen hyvinkin erilaiset tulotasot). Yhtään automaattisia tulonsiirtoja ei siis olisi. Viime vuosien EKP:n ja EU-komission politiikka tähtää ensimmäisen vaihtoehdon toteuttamiseen. Koska eurojärjestelmän epätoivoinenkin tukeminen on niiden roolin mukaista, tällaisesta politiikasta ei euroalueella jatkossakaan päästä eroon.
Runsaalla ja halvalla keskuspankin rahoituksella on annettu jäsenmaille mahdollisuudet tilapäisesti lieventää eroavuuksien seuraamuksia kansalaisten ostovoimalle. Käytännössä tämä on merkinnyt yhteisvastuun kasvua. Se on julkisessa keskustelussa yleensä jätetty huomiotta, koska vastuu ei ole toteutunut EKP:n jatkuvan lisärahoituksen takia. Kiista koronatoimien seuraamusten rahoittamisesta osoittaa kuitenkin, että tämä suvantovaihe euroalueen koossapitämisessä saattaa olla päättymässä.
Edessä on lisäksi nyt myös uhkakuvana laaja kansainvälinen taantuma ja rahoituskriisi. Korkealle arvostetut omaisuuserät (osakkeet, velkakirjat, kiinteistöt) ovat jo halventuneet mutta saattavat menettää vielä runsaasti arvoaan. Velkapapereiden riskipreemiot ovat laajentuneet ja instituutioiden väliset (globaalirahoitukselle oleelliset) dollarimarkkinat ovat edellyttäneet Fedin väliintuloa. Vielä ei kuitenkaan voida olla varmoja siitä, miten laajaksi ja vakavaksi uusi mahdollinen kansainvälinen ongelma muodostuu.
Koronaviruksen torjuntatoimien seuraamukset vahvistaisivat todennäköisen kansainvälisen taantuman iskuja muutenkin heikoimpiin ja velkaantuneisimpiin yrityksiin ja pankkeihin euroalueella. Nyt neuvoteltavat tukimäärät olisivat siinä tapauksessa vain alku sarjasta tulevia tukipyyntöjä, jotka jatkuisivat niin kauan kuin euroa pitää pelastaa. Kasvaako euroalueen jäsenmaissa uhrimieliala euron pelastamiseksi kaikkien taloudellisten ongelmien ja niiden erojen lisääntymisen myötä? Vain jos tähän voidaan vastata myönteisesti voisi taantuman toteutuminen vahvistaa euroalueen elinkelpoisuutta. Muussa tapauksessa on lähellä johtopäätös, että mitä vakavampi taantuma, sitä epätodennäköisempää euroalueen säilyminen.
Hyvällä onnella taantumasta voisi tulla lievähkö ja rahoituskriisi voitettaisiin vielä kerran keskuspankkien velanottoa lisäävällä rahavyöryllä. Realistisemmin, lisääntyvät riskit rajoittavat kysyntää, luottamusta ja velkaantumista. Taantumasta tulee silloin raju ja laaja sekä rahoituskriisistä syvä ja siten todennäköisesti pitkäkin. Periaatteessa voidaan aina kuvitella tilanteita joissa euroalue taantuman syvyydestä huolimatta säilyisi rakoilematta. Kuitenkin jo yhden velkaisen jäsenmaan lähtö euroalueelta tietäisi muille merkittävää järjestelmän lisärasitusta EKP:n luottotappioiden kautta. Tämä lisäisi muidenkin jäsenmaiden lähtöhalua ja -tarvetta. Viimeisille jäsenille jäisivät jaettaviksi keskuspankin varmat velat ja hyvin epävarmat saatavat.
Olen tähän saakka olettanut, että merkittävä taantuma johtaisi kuluttajahintojen laskuun kysynnän laskiessa laajasti ja tuottajien kilpaillessa jäljelle jäävästä kysynnästä. Koronan ja sen torjuntatoimien aikana olen alustavasti alkanut epäillä tätä. Nyt mahdollinen taantuma alkaakin tarjonnan supistumisella ja valtavalla, kysyntää ylläpitävällä rahoitusvarojen lisäyksellä. Jolleivät lisääntyvät riskit oleellisesti tästä huolimatta vähennä menoja, voisi edessä olla voimakas inflaatiosysäys.
Valitettavan jännittäviä ja tarkkaa harkintaa vaativia aikoja on siis välittömästi myös päättäjiemme edessä.