Jo ensimmäiset tämän blogin kirjoitukset koskivat Suomen valtion valmiutta velkaantua (marraskuu 26, 2012 ”Suomen velka: veljestä velipuoleksi”). Siinä kirjoitin mm. seuraavasti:
”…Ongelmallisinta on valmius antaa velan kasvaa luottaen siihen, että sijoittajien luottamus Suomen velanhoitokykyyn säilyy vahvana…Kaikki on toistaiseksi hyvin mutta tunnelma rahoitusmarkkinoilla saattaa muuttua hetkessä. Sijoittajien herkkyys on kriisin aikana vielä suurempi kuin tavallisesti. Kukaan viranomainen ei pysty luotettavasti arvioimaan milloin Suomen velkaantuneisuus kaikkine osatekijöineen osoittautuu liian suureksi. Sellaisessa tilanteessa ainoa vastuullinen politiikka on jarruttaa hyvän sään aikana…”
Niin kuin nyt tiedämme, ei silloinen hallitus kuten eivät seuraavatkaan käytännössä välittäneet velkaantumisen kasvusta. Aina ilmaantui kriisi tai muu tarve, joka päättäjiemme ja useiden asiantuntijoidenkin mielestä edellytti valtion toimia velaksi. Viime hallituksemme ovat tässä erityisesti kunnostautuneet, osittain historiallisen alhaisen korkotason innoittamina. Kun korot sitten väistämättä nousivatkin, ovat vaikutukset valtiontalouden alijäämään nopeasti muodostumassa raskaiksi varsin suureksi paisuneen velkamäärän takia.
Nykyiselle hallitukselle on siten tullut tehtäväksi jarruttaa velkakehitystä huonon eikä hyvän taloussään aikana. Siihen pakottavat nyt sekä euroalueen säännöt että todennäköisyys, että kansainvälisten luottoluokittajien lausunnot vähitellen muuttuvat vähemmän positiivisiksi (katso esim. miten velkaantuneisuus vaikuttaa hyvää hallintoa painottavan Fitchin luokitukseen). Tällaisen politiikkojemme valinnoillaan aiheuttaman tilanteen syntyminen ei aikanaan voinut olla heille mitenkään odottamatonta tai yllätyksellistä. Vain ongelmien syntyhetkestä on vallinnut epätietoisuutta.
Velan vaiheittaisellekin vähentämiselle on nyt poikkeuksellisen huono aika.
Suomalaisen talouskasvun edellytykset ovat huononemassa seurauksena alhaisesta väestönkasvusta, maailmankaupan pirstoutumesta ja rajoittamisesta, vientimarkkinoidemme heikosta kasvusta, oman rahapolitiikan puuttumisesta sekä taloudellisten sanktioiden lisääntymisestä. Tätä korvaavaa tuottavuuden kasvua ei ole odotettavissa johtuen koulutustason heikkenemisestä, sijoitusten vähäisyydestä ja innovaatioiden puutteesta.
Sen sijaan valtiontalouden alijäämät pyrkivät kasvamaan menopaineen lisääntyessä ja tulopuolen heikentyessä. Menopaine lisääntyy koska väestö vanhenee, EU:n puitteissa tapahtuvat tulonsiirrot jatkuvat ja todennäköisesti lisääntyvät sekä Nato-jäsenyyteen littyy lisää varustelumenoja ml. aseapu Ukrainalle. Tulot taas heikentyvät huonon talouskehityksemme, ilmastopolitiikan kustannusten ja verotuksen alentamispyrkimysten takia.
Suomen heikot edellytykset jarruttaa velkakehitystään ovat tietenkin myös ulkopuolisten tiedossa. Jos haluamme ylläpitää luottokelpoisuuttamme on siksi tavallistakin päättäväisemmin osoitettava, että voimme välttää velkariippuvuuden. Pahimmassa tapauksessa tämä voi jopa olla kielteisen velkakierteen väistämisen edellytys.
Vaikean tilanteen takia olisi odottanut, että hallitus valitsisi mahdollisimman yksinkertaisen ja helpon tien velkaantumisen jarruttamiseksi: tilapäinen mutta tuntuva verojen korotus, valtion menopuolen karsiminen, varustelukustannusten siirtäminen tuonnemmaksi sekä ilmastopolitiikan maltillistaminen. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Päinvastoin, hallitus on ymmärtääkseni julistanut uudet varustelu- ja EU-tulonsiirtomenot todistuskappaleiksi Suomen voimallisesta sitoutumisesta läntiseen maailmaan. Veronalennuksiin ja työmarkkinoiden uudistuksiin ryhdytään tulevan ripeämmän kasvun toivossa. Lyhyellä aikavälillä nämä pikemminkin vähentävät kasvua lakkojen ja yhteiskunnallisten jännitteiden lisääntymisen kautta. Vaimeampaa ideologista latausta omaaviin valtionbudjetin osiin liittyy siten nyt ehkä ylivoimaisen suuria sopeutuspaineita.
Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää uutta vuotta.
One Response to Velasta tulikin velipuoli