Viime kirjoituksessa esitin näkemyksen, ettei Suomi itse pysty suuresti vaikuttamaan EU-tason integraation etenemiseen. Sen ratkaisevat suuremmat maat omien tärkeiksi kokemien tavoitteiden mukaisesti. Saksan ja saksalaisten pankkien sekä yritysten eurosaatavien kasvaessa kasvaa myös maan tarve varmistaa muiden euromaiden apu näiden saatavien turvaamiseksi. Lähitulevaisuudessa Saksa tämän takia hyväksynee velkojen yhteisvastuun ja yhteisen pankkivastuun jossain muodossa.
Suomi ja suomalaiset päättävät kuitenkin itse siitä, onko etumme mukaista suostua tähän ja sitä edellyttävään syvempään integraatioon. Meillä ei Saksan tavoin ole tiedossa lisää vaikutusvaltaa euroalueella kansallisen itsemääräämisoikeuden vähentymisen vastineena. Viime kädessä Suomen ratkaisuun tulisi ehkä vaikuttaa, miten hyvin integraation taloudelliset haasteet pystytään tulevaisuudessa kohtaamaan. Tästä ei valitettavasti juurikaan julkisuudessa keskustella.
Itsenäinen valtio harjoittaa enemmän tai vähemmän onnistunutta kansallista politiikkaa vakaan kehityksensä varmistamiseksi. Syvemmän integraation myötä yksittäisellä valtiolla ei voi kuitenkaan samassa laajuudessa olla omaa politiikkaa. Korvaukseksi kansallisen politiikan puuttumisesta keskusjohto voi harkintansa mukaan siirtää oman budjettinsa kautta tuloja ja eräissä tapauksissa varallisuutta liittovaltion osalta toiselle.
Syvempi integraatio merkitsisi, että yhä useampi talous- ja yhteiskuntapolitiikan osa-alue olisi eri sopimuksin ja säännöin kotimaisilta päättäjiltä lukittu. Keskushallinnolle kuuluisi yhä suurempi osa poliittisesta valmistelusta ja päätösvallasta. Onko tämä Suomelle edullista vai ei riippu siitä, onko keskushallinnolta odotettavissa Suomelle itselleen kansallista parempaa talouspolitiikkaa. Jos yhteinen talouspolitiikka olisi Suomelle parempi kuin omien hallitustemme politiikka, syvempi integraatio olisi lähtökohtaisesti maallemme eduksi, muuten ei.
Etukäteen on tietenkin mahdotonta varmuudella sanoa eri talouspolitiikkojen paremmuudesta paljonkaan. On kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että yhteinen talouspolitiikka olisi nimenomaan Suomelle sovitettu. Yhteinen talous- ja rahapolitiikka muovautuisi nimenomaan nykyisten suurten ja väkirikkaiden maiden tarpeiden mukaisesti. Tämä on väistämätöntä ja kasvattaa yksityisen sektorin hyvän sopeutumiskyvyn tarvetta Suomessa.
Sopeutumiskyvyllä tarkoitetaan tässä varsin monimutkaista käsitettä eli miten nopeasti suomalaiset yksityisessä sektorissa osaavat välttää toimettomuutta, velkaisuutta ja heikosti kannattavaa toimintaa maailman muuttuessa.
Jos yksityisen sektorin sopeutumiskyky on hyvä, suomalaiset selviytyisivät hyvin sekä syvemmän integraation euroalueella että sen ulkopuolella. Hyvin selviävinä suomalaiset joutuisivat toisaalta syvemmän integraation tapauksessa säännönmukaisesti taloudellisesti tukemaan huonommin selviäviä jäsenmaita. Keskusjohdolta ei olisi syytä odottaa Suomelle ohjeita talousasioiden parantamiseksi vaan suomalaiset asiantuntijat ja poliitikot voisivat hienovaraiseen tapaansa jakaa muille neuvoja.
Jos taas Suomen yksityissektorin sopeutumiskyky on huono, suomalaiset selviävät aikaa myöten huonosti melkein millä tahansa yhden valuutan alueella. Syvempi integraatio pakottaisi silloin yritykset ja kansalaiset heille vaikeaan ja ehkä ylivoimaiseen sopeutukseen. Sopeutumisen helpottamiseksi olisi saatavissa rahoitustukea keskukselta, mutta tuen käyttöä eivät ratkaisisi enää kotimaiset päättäjät. Viime vuosien euroalueen kriisiohjelmat antavat viitteitä siitä, minkälaisesta keskuksen vaatimasta sopeutusohjelmasta saattaisi tällöin olla kyse. Suomalaisten vaikutusvalta euroalueella olisi heikko sekä maan pienen koon että sen epäonnistuneen kehityksen takia.
Suomen yksityissektorin sopeutumiskyvystä voi olla monta mieltä. Suomi on pidemmällä aikavälillä kasvattanut tuotantoaan ja hyvinvointiaan ilman ylisuurta velkaantumista. Toisaalta, sotien jälkeen oli toistuvien devalvaatioiden aika joka puutteellisesti harkitun rahamarkkinoiden vapauttamisen jälkeen päättyi ankaraan pankkikriisiin. Sen jälkeen Nokian yllättävä kehityskaari tuki hyvinvoinnin palautumista samanaikaisesti velkaantumisen vähentymisen kanssa. Euroon liittymisen jälkeen on velkaantuneisuus lisääntynyt, perinteinen teollisuustuotantomme heikentynyt ja sen kilpailukyky alentunut. Löytyy merkkejä sopeutumiskyvystä pitkällä aikavälillä mutta sen riittävyyttä viime vuosikymmeninä voi epäillä.
Syvempi integraatio on siis Suomelle hyvä jos keskushallinnon talouspolitiikka ei ole maallemme huono ja jos samalla yksityissektorimme sopeutumiskyky on hyvä. Integraation hinnaksi tulevat vuosittaiset tulonsiirrot muualle euroalueelle ja luopuminen ehkä suuresta osasta itsemääräämisoikeuttamme. Tilanne muodostuisi vakavaksi jos myöhemmin osoittautuisi, ettei keskushallinnon talouspolitiikka olekaan Suomelle hyväksi eikä oma sopeutumiskykymme ole riittävä. Sellaisesta tilanteesta peruuttaminen saattaa olla sekä taloudellisesti että poliittisesti hyvin hankala ellei mahdotonta.
Syvemmästä integraatiosta päättäessä tulisi arvioida, mitkä olisivat tällaisen päätöksen seuraamukset pahimmillaan. Tämä on välttämätöntä, koska väärää päätöstä tässä asiassa on niin vaikeaa purkaa jälkeenpäin. Sinisilmäisyyteen, toiveajatteluun tai puutteelliseen harkintaan ei tällä kertaa olisi varaa.