”Luottamuksen palauttaminen” nähdään usein euroalueella finanssikriisin lopettamisen ehkä tärkeimpänä välineenä. Viranomaiset tarkoittavat tällä usein sitä, että heidän valitsemiensa ja päättämiensä toimenpiteiden riittävyyteen tulisi uskoa. Markkinaosapuolia moititaan ymmärtämättömiksi, keinottelijoiksi tai jopa salaliittolaisiksi jolleivät ne tyydy tehtyihin ratkaisuihin.
Euroalueella on tähän mennessä onnistuttu huonosti markkinaosapuolten luottamuksen palauttamisessa. Tämä näkyy usealla tavalla mutta tärkein näistä on eräiden valtioiden yksityisen rahoituksen heikko saatavuus. Nämä valtiot joutuvat maksamaan lainarahoituksestaan korkean koron tai supistamaan lainatarvettaan veroja nostamalla ja menoja leikkaamalla.
Valtioiden rahoitusongelmat johtuvat siitä, etteivät lainanantajat (pankit tai muut sijoittajat) saa riittävää korvausta siitä riskistä, ettei lainaa maksetakaan takaisin sovitulla tavalla. Valtion velka voi olla jo liian suuri tai sen arvioidaan kasvavan sellaiseksi. Tämä voi johtua kahdesta syystä jotka eivät ole toisiaan poissulkevia. Valtion veropohjan kasvu voidaan arvioida liian heikoksi tulevien velanhoitomenojen kattamiseksi. Valtiolta edellytetyt toimet kasvun edistämiseksi ja lainatarpeensa rajoittamiseksi voidaan myös arvioida liian epävarmoiksi. Merkittävä tähän liittyvä kysymys koskee valtion tarvetta ja kykyä ottaa vastuuta pankkien veloista. Tämä vaikuttaa oleellisesti siihen, kohdistuuko epäluottamus valtion tai pankkien ja yksityisen sektorin velanhoitokykyyn.
”Luottamuksen palauttamisen” kannalta on oleellista, että arviot koskevat tulevaa kehitystä eivätkä vain nykytilannetta. Tulevaisuus on aina epävarma ja altis yllätyksille tai huonoille ennusteille. Luottamuksen ehtona on varmuus siitä, että maan viranomaiset ja asukkaat ylläpitävät poliittista ja taloudellista tilaa joka varmistaa tulevan velanhoidon. Jollei tälle varmuudelle ole riittävän vahvaa näyttöä tai historiallista tukea pitäisi löytää vaihtoehtoinen tapa vähentää sijoittajien epävarmuutta tulevaisuudesta.
Euroalueella on julistettu erilaiset uudet liitot (valtioliitto, finanssiliitto, pankkiliitto) tavaksi vähentää epävarmuutta tulevaisuudesta. Uusilla sopimuksilla ja säännöillä sekä siirtämällä päätöksenteko uusille keskuselimille halutaan vakuuttaa tulevan politiikan olevan parempi ja ennakoitavampi kuin tähän saakka.
Valitettavasti tämä tie on tuomittu epäonnistumaan. Euroajalle on ollut tunnusomaista lupausten ja sopimusten kiertäminen ja rikkominen (epäkelpojen maiden jäseniksi otto, kasvu- ja vakaussopimuksen rikkominen, kielletyn valtioiden tukirahoituksen toteutus muiden valtioiden ja epäsuorasti keskuspankin kautta, maksukyvyltään epävarmojen pankkien laajamittainen rahoittaminen keskuspankin kautta). Uusien liittojen toiminnasta ei taas saada mitään käytännön kokemusta vuosiin, eikä voida sulkea pois samanlaista menoa kuin aikaisemminkin. Samalla sekä tukea antavissa että sitä saavissa maissa näyttää nykypolitiikan tuki vähenevän eikä varmuutta vaihtoehdoista ole.
Tässä lisääntyvässä epävarmuuden tilassa voidaan palauttaa varmuus ja luottamus etenkin nopeilla, laajoilla, hyvin valmistelluilla ja syvillä velkaleikkauksilla. Velkaleikkaus palauttaisi kertaheitolla ylivelkaantuneiden valtioiden velanhoitokyvyn. Velkojen vaihto osakkeisiin vahvistaisi nopeasti tervehdyttämistoimia tarvitsevien pankkien velanhoitokykyä. Toimenpiteet poistaisivat epävarmuuden tulevasta talouspolitiikasta, jonka merkitys velanhoitokyvyn arvioimiselle oleellisesti vähenisi. Se vapauttaisi finanssi- ja rahapolitiikan epätoivoisesta pyrkimyksestä ylläpitää valtion ja sen epäkelpojen pankkien ja yritysten asemaa markkinoilla. Se myös vapauttaisi resursseja elinkelpoisten yrityssijoitusten rahoittamiselle sen sijaan, että resurssit käytettäisiin vanhojen velkojen takaisinmaksuun.
Toimenpiteellä olisi myös välittömiä kustannuksia kun varmoiksi uskotut saatavat samalla tulisivat leikatuiksi. Varsinkin pankki-, eläke- ja vakuutussaatavat kärsisivät tappioita joista osa voitaisiin taata uudelleen luottokelpoisten valtioiden toimesta. Taloudellinen taantuma syvenisi alentuneen ostovoiman ja velkaantuneitten yritysten konkurssien johdosta. Edellytykset uudelle nousulle parin vuoden sisällä olisivat kuitenkin hyvät jos poliittiset järjestelmät keskittyisivät uuden sijoitustoiminnan edistämiseen.
Vaihtoehto velkaleikkaukselle on Japanin menetettyjen mahdollisuuksien tie. Edessä olisi pitkä heikon kasvun aika jolloin etenkin keskuspankki suoraan ja epäsuorasti varmistaisi maksukyvyttömien valtioiden ja pankkijärjestelmien rahoituksen. Heikko kasvu tekisi kasvavan velkataakan hoidosta aikaa myöten yhä raskaamman. Lopulla olisi joka tapauksessa edessä velkojen ja saatavien arvon menetys joko inflaation tai ylivoimaisiksi kasvaneiden velanhoitomenojen kautta.