Viime viikkojen tapahtumat euroalueella ovat varsinkin Suomen kannalta olleet erittäin merkittäviä. Ensiksi on virallisestikin tullut selväksi, että kriisimaiden tukeminen aiheuttaa auttajille tappioita. Toiseksi on annettu ymmärtää, että lisää tappioita auttajamaille hyväksytään lähiaikoina[1]. Tämä antaa vahvan viittauksen kriisimaille ja yksityisille sijoittajille, että heille ollaan valmiita maksamaan euroalueen koossapitämiseksi. Kolmanneksi on julkaistu kaksi laajaa esitystä[2] jotka kertovat komission tähtäävän kansallisten parlamenttien talous- ja budjettipoliittisen vallan siirtämiseen yhteishallinnolle. Yhteinen pankkivalvonta on vain ensimmäinen ja vähäpätöisimpiä esityksiä tältä osin.
On syytä suhtautua erittäin realistisesti siihen, mitä tästä lähtien on odotettavissa. Komissio ei tule luopumaan valtioliittoa luovista suunnitelmistaan vaikka niitä ensin vastustettaisiin, vaan tulee käyttämään kaikki direktiivi- ja muut esityksensä sen edistämiseksi. Hallituksia, parlamentteja ja kansallisia viranomaisia tullaan pommittamaan asiakirjoilla joiden yksityiskohtiin sisältyy liittovaltion syntyä helpottavia säännöksiä ja sopimuksia. Näitä käytetään sitten perustana seuraavien, samansuuntaisten esitysten tekemiseen. Jollei valtioliitto tule jäsenmaiden kertahyväksynnällä, se synnytetään kansallisia elimiä ylikuormittamalla ja väsyttämällä.
Tuoreimman Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan esityksen otsikko on ”Kohti todellista talous- ja rahaliittoa”. Se julkaistiin 6.12.2012 ja jäsenmaiden päämiehet keskustelevat siitä ensimmäisen kerran viikkoa myöhemmin eli 13–14.12.2012. Uusi liitto luodaan, euroalueen tukijärjestelmän tavoin, jäsenmaiden välisellä sopimuksella eikä EU:n perussopimusta muuttamalla. Näin toivotaan vältettävän tarvetta kansanäänestysten tai perustuslakien muuttamiseen.
Suunnitelman ensimmäinen vaihe on pankkiliiton synnyttäminen. Siihen kuuluisi yhteisen pankkivalvonnan lisäksi yhteinen kriisipankkien hoitojärjestelmä ja kansallisten talletussuojajärjestelmien virtaviivaistaminen. Kriisipankkien hoitojärjestelmä rahoitettaisiin uusilla pankkimaksuilla ja EVM:n varoilla. Ottaen huomioon nykyisen pankkikriisin todennäköiset kustannukset on ilmeistä, että kustannukset kantaisi julkisilla varoilla toimiva EVM[3]. Tarkoitus on siten sitouttaa jäsenmaat nykyistä tiukemmin yhteisvastuuseen euroalueen kriisipankkien suorasta rahoittamisesta ja hoitamisesta.
Suunnitelman toinen vaihe muodostaa esityön euroalueen itsenäiselle budjetille. Jäsenmaat ovat jo hyväksyneet pitkälle menevät järjestelmät joilla kansalliset budjettialijäämät, valtioiden rahoitus ja velkaantuminen ohjeistetaan ja niitä valvotaan euroalueen tasolla. Parhaillaan ovat käsittelyssä järjestelmät millä keskitetysti voidaan vaikuttaa kansallisiin budjetteihin etukäteen. Suunnitelmissa on nyt luoda järjestelmiä joilla euroalueen jäsenmaat voidaan houkutella tai pakottaa suorittamaan ”rakenneuudistuksia”. Tarkoitus näyttää viime kädessä olevan järjestelmä, jossa jäsenmaat sitoutuvat yksilöityihin ja hyvin yksityiskohtaisiin uudistuksiin EU-instituutioiden valvonnassa, ehkä sakkojen tai muiden seuraamusten uhalla.
Suunnitelman kolmannessa vaiheessa luotaisiin erillinen euroalueen budjetti. Aluksi sillä tuettaisiin yllä mainittuja rakenneuudistuksia varmistamalla niiden rahoitus myös silloin, kun jäsenmaan talouskehitys muuten tekisi sen vaikeaksi[4]. Edellisten vaiheiden pohjalta ryhdyttäisiin myös tekemään yhteispäätöksiä kansallisista budjeteista ja tiukentamaan erityisesti kansalliset vero- ja työllisyyspolitiikkoja. Säilyttääkseen uuden järjestelmän demokraattisen legitimiteetin ja vastuullisuuden siirrettäisiin kansallisten parlamenttien valtaoikeudet lisääntyvästi Euroopan parlamenttiin.
Esitys perustelee näitä uudistuksia euroalueen ”valuvioilla” joille sysätään vastuu nykyisestä finanssikriisistä. Keskittämällä päätöksenteko ja valvonta euroalueen elimille uskotaan saatavan aikaan parempia ja kokonaisuutta huomioivia päätöksiä. Mielestäni tämä on hyvin kyseenalaista, kuten edellisissä kommenteissani olen huomauttanut. Euroalueen elimet olivat ennen kriisin puhkeamista aivan yhtä ymmärtämättömiä ja tietämättömiä kasvavista riskeistä kuin kansalliset elimet. Keskittäminen johtaisi siksi vain entistä harvempiin päätöksentekijöihin mutta jättäisi niiden viisauden, ymmärryksen ja kokemuksen ennalleen.
Suomen aikaisemmista toimista päätellen tulee päättäjillemme olla hyvin houkuttelevaa suostua ainakin osaan ehdotuksista ja vaatia muutamiin muihin ehdotuksiin selvennystä tai muutosta. Jollei suostuta useisiin – tässä tapauksessa Saksan – ehdotuksiin pelätään, että kuviteltu asemamme ”euroalueen keskiössä” menetetään. Jos suostutaan edes muutamiin, säilyy kuitenkin uskottava puhevalta euroalueen päättävissä elimissä ja voidaan sillä jatkaa “vaikuttamista”. Oikeudellisesti voi lisäksi lohduttautua sillä, että niin kauan kuin itsemääräämisoikeutta ei muodollisesti ole luovutettu niin se säilyy hallituksella, eduskunnalla ja kansallisilla elimillä.
Tällainen strategia ei vastaa todellisuutta ja on tuomittu epäonnistumaan. Suomella ja muilla pienillä mailla on vaikutusvaltaa niin kauan kuin päätöksenteossa tarvitaan yksimielisyyttä. Suuret maat ja liittoa kannattavat EU-elimet haluavat päätöksiä määräenemmistöllä. Puhua saa mutta todellista vaikutusvaltaa on todella niukasti. Euroopan keskuspankin rakenne halutaan tietyssä mielessä viedä muunkin talouspolitiikan osaksi, eli tehdään tarkka raja vahvasti vaikuttavien ja muiden maiden välillä.
Esityksen kaikki osat ovat lisäksi toisiinsa mahdollisimman tiukasti liittyviä. Yksittäisten ehdotusten poimiminen ei silloin ole helppoa. Lisäksi komissio tulee väsyttämään hallitusta, eduskuntaa ja virkakoneistoa lukemattomilla ja toisiinsa liittyvillä esityksillä ja vaatimuksilla. Jokin menee aina läpi, vaikka vahingossa.
Mikä olisi Suomen asema mahdollisessa uudessa valtioliitossa? Vastuullisen talouspolitiikan tilalle astuisi nopea sopeutuminen ja päättäjistämme tulisi käskynhaltijoita[5]. On turha toivoa, että uuden liiton mukana alkaisi tilanne jossa muut maat seuraisivat sopimuksia ja sääntöjä siten kuin Suomi[6]. Mahdollisessa valtioliitossa päättäisivät isot maat ja siitä puuttuisivat muut Pohjoismaat ja Englanti. Rakenne-, sosiaali- ja talouspolitiikka muotoutuisi Keski- ja Etelä-Euroopan tarpeiden ja perinteiden mukaisesti. Yhteispäätösten seurauksena siihen olisi mukauduttava. Vero- ja työmarkkinapolitiikkamme linjauksista päätettäisiin laajasti Suomen ulkopuolella ja euroalueen rahoitus olisi yhteinen. Eduskunnalle vietäisiin lisääntyvästi vain hallituksen esityksiä jotka on ennalta hyväksyttyjä EU-elimissä.
On eduskunnan ja kansalaisten asia päättää, onko tällainen tulevaisuudenkuva hyväksyttävissä vai ei. Aikaa ensireaktioiden antamiselle on muutama päivä ja selkeitä vaihtoehtoja Suomella on niukasti. Suomelle olisi kenties hyväksyttävissä järjestelmä jossa kaikki osat olisivat vapaaehtoisia ja vapaasti sekä seuraamuksitta hylättävissä?
Pääasia tässä vaiheessa ehkä olisi, ettei anneta varmuuden vuoksi niin ymmärtäväistä palautetta EU-päämieskokouksessa, että myöhempi ehkä perusteellinenkin peruutus tulee kovin vaikeaksi.
[1] Saksa on viitannut, että Kreikan julkisten tukiluottojen leikkaus saattaa olla edessä vuoden päästä. Tämä siten tapahtuu Saksan parlamenttivaalien jälkeen mutta ennen Suomen eduskuntavaaleja 2015. Lisäksi on ilmeistä, että muut kriisimaat vaativat samanlaisia lainakustannusten helpotuksia kuin Kreikka, minkä ne myös saanevat.
[3] Esityksessä annetaan ymmärtää, että kriisipankkien hoidon tulisi perustua omistajien ja sijoittajien tappioiden toteuttamiseen. Tämä olisi ollut perusteltua jo nykyisen kriisin aikana ja yhteisymmärrys itse asiassa vallitsi tästä ennen kriisin puhkeamista. Ottaen huomioon tämän täydellisen takinkäännöksen olisi sinisilmäistä luottaa siihen, ettei jatkossakin omistajia ja sijoittajia pelastettaisiin julkisin varoin.
[4] Esityksessä viitataan ulkopuolisiin taloudellisiin häiriöihin (”shocks”). Määritelmä on varsin epäselvä käytännössä ja voidaan tarvittaessa tulkita tarkoituksenhakuisesti.
[5] Niin kuin Suomen Pankista tuli EKP:n rahapolitiikan kansallinen toteuttaja ja selittäjä, oltuaan aikaisemmin vahva kansallinen talouspoliittinen vaikuttaja ja päätöksentekijä.
[6] Useissa euromaissa suhtaudutaan Suomea vähemmän tiukasti periaatteiden, säännösten ja lakien kiertämiseen. Siinä Suomi on outo poikkeus, eivät muut maat.
