Eräs euroalueen kriisipäättäjien tavallisimpia väittämiä on, että tukiluottojen vaihtoehtona on yleinen talousromahdus joka koskisi jokaista tulonsaajaa. Tukirahoituksen avulla valtiot ja pankit pysyvät maksukykyisinä ja voivat hoitaa juoksevia menojaan sekä sovittuja velkasuorituksiaan. Samalla ne ehtisivät toteuttaa toimenpiteitä jotka vahvistavat niiden rahoitusasemaa pysyvämminkin. Siten kaikki tukiluotot voitaisiin muiden luottojen tapaan aikanaan maksaa takaisin.
Tarvittavien tukiluottojen määrä riippuu ratkaisevasti siitä, onko sijoittajienkin kesken luottamusta tähän politiikkaan. Jollei ole, käytetään valtioiden ja pankkien maksuvalmius hyväksi aikanaan myönnetyn yksityisen rahoituksen siirtämiseen muualle. Syntynyttä uutta rahoitusvajetta on sen jälkeen katettava entistä suuremmilla tukiluotoilla. Jos luottamusta on, voidaan vastaavasti tukiluottojen määrä vähitellen vähentää kun tilalle tarjotaan yksityistä rahoitusta.
Toistaiseksi ei ole merkkejä siitä, että maailman sijoittajat luottaisivat euroalueen kriisinhoidon tehoon. Tukirahoitusta tarvitsevista maista on jatkuvasti virrannut yksityistä pääomaa. Esim. Kreikan valtio on täysin riippuvainen euroalueen tukiluotoista ja maan pankit yhtä riippuvaisia EKP:n rahoituksesta. Espanjan pankeilta virtaa talletuksia jotka on korvattava keskuspankkirahoituksella. Espanjan valtion velkakirjoja ostavat edelleen kotimaiset pankit mutta yhä vähenevässä määrin muut.
Käynnissä on kriisimaiden yksityisen rahoituksen laajamittainen korvautuminen euroalueen jäsenmaiden julkisella rahoituksella. Korvautuminen on sitä laajempaa mitä kauemmin se jatkuu. Niin kauan kuin luottamusta ei kriisinhoidon tehosta ole, merkitsee tukirahoitus yksinkertaisesti yksityisten sijoittajien tappioriskin siirtoa julkiselle vallalle ja siten veronmaksajille ja julkisten palvelujen käyttäjille.
Tiedetään, että euroalueen kriisimaiden suuria yksityisiä rahoittajia ovat olleet isot pankit etenkin Saksassa, Ranskassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa. Voidaan myös arvata, että suurten rahoittajien joukossa ovat olleet myös matalaa riskiä ja pitkiä juoksuaikoja etsivät eläke- ja vakuutusyhtiöt. Näiden omistajat ja rahoittajat ovat suoraan hyötyneet tappioriskin poistaneesta julkisesta tuesta. Hyöty toteutuu siitä riippumatta, olisiko tukiluoton puute johtanut laitosten konkurssiin tai vain vakavaraisuuden pienenemiseen. Niiden asiakkaat olisivat kuitenkin usein olleet melko suojattuja myös konkurssitapauksissa.
Näitä suuria rahoittajia taas jälleenrahoittavat iso joukko pienempiä pankkeja, sijoitusyhtiöitä, finanssifirmoja ja yksityisiä sijoittajia, vain osa euroalueelta. Tukirahoitus on välittömästi vaikuttanut niiden varallisuuteen jos rahoitettava laitos muuten olisi joutunut maksukyvyttömäksi. Muussa tapauksessa niiden lainat olisi maksettu takaisin normaaliin tapaan. Sama sääntö koskee seuraavia jälleenrahoitusportaita. Tukiluotto hyödyttää suoraan ennen kaikkea niitä sijoittajia jotka sen turvin voivat vetäytyä rahoittamasta riskikohdetta.
Suuri yleisö – eli tallettaja- ja asiakaskunta – hyötyy jos tukiluotto estää merkittävän finanssilaitosten konkurssiaallon. Yleisön varat saattaisivat olla vaarassa vasta jos huonomman etuoikeuden omaavat omistajien ja muiden rahoittajien varat eivät riitä finanssilaitosten velkojen kattamiseen. Omistajien omat varat kattavat ensimmäisinä tappiot jokaisessa rahoitusportaassa ja suojaavat siten yleisön varoja. Tukiluotot poistavat kiertoteitse yleisön varoista tämän suojan.
Euroalueen tukiluotot suojaavat nimenomaan yleisön varallisuutta vain, jos ne pysyvästi estävät merkittävää finanssilaitosten konkurssiaaltoa seurausilmiöineen. Jos konkurssiaalto olisi vähäinen ja laitosten omilla varoilla rahoitettavissa tukiluotot ovat suoraa lahjaa etenkin isoille finanssilaitoksille. Tulos on sama jos konkurssiaalto olisi merkittävä ja tukiluotto vain siirtäisi sitä myöhemmäksi.
Yleisön varallisuutta suojaavaan kriisipolitiikkaan ei ensi vaiheessa sisälly tukiluottoja. Ensimmäisenä tappion rahoituskeinona olisivat finanssilaitosten omat varat eri rahoitusportaissa. Tukiluotot tulisivat kyseeseen vasta siinä vaiheessa kun lopetettavien finanssilaitosten terveille luotoille ei pääomien puutteessa löytyisi muiden finanssilaitosten keskuudessa ostajia.
Kuten tiedämme, euroalueen päättäjät eivät ole tällaista politiikkaa halunneet harjoittaa. Jossain vaiheessa heidän on siksi ryhdyttävä selostamaan miksi äänestäjien varat on hiljaa siirretty finanssilaitosten omistajien taskuun.