Euroalueen päättäjät etsivät kuumeisesti tapaa antaa Kreikalle lisärahoitusta tavalla joka vähentäisi maan velkaantuneisuutta eikä vaatisi muilta euroalueen jäsenmailta lisäluottoja. Kyse ei enää ole Kreikan todellisten ja vakavien ongelmien mahdollisimman tehokkaasta hoitamisesta. Nyt on tavoitteena kriisipolitiikan pelastaminen näkyvästä ja poliittisesti nöyryyttävästä epäonnistumisesta. Väistämätön ilmoitus Kreikalle lainattujen varojen menettämisestä tulee vasta myöhemmin. Koska Kreikan rahoitusvaje jatkuu, merkitsee ajan peluu kuitenkin aitoja lisäkustannuksia kaikille osapuolille.
Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) pääjohtaja on vihdoinkin vaatinut, että Kreikan valtion velka on yksinkertaisesti leikattava. Se on liian suuri ottaen huomioon talouden alenevan kantokyvyn ja se kasvaa edelleen. Velkakirjojen alhainen arvo heikentää niitä omistavien pankkien vakavaraisuutta. Kreikan sopeutusohjelman teho on kyseenalainen ja vaikutukset näkyvät joka tapauksessa aikaisintaan useiden vuosien päästä. Maan velkaantuneisuus pysyy sietämättömänä ja sovitun ohjelman vastaisena vielä pitkään. Useiden IMF:n jäsenmaiden kärsivällisyys ja rahaston oma maine ovat vaakalaudalla.
Suomi vaati aikanaan voimallisesti IMF:n mukaantuloa eurokriisin yhdeksi hoitajaksi. Toiveena oli, että tämä varmistaisi kriisinhoidon uskottavuuden ja tehokkuuden. Tie näyttää nyt tulleen käännepisteeseen: euroalueen ja IMF:n käsitykset Kreikan tilanteesta, näkymistä ja tarvittavista toimenpiteistä eivät enää käy yhteen. Euroalueelle Kreikka on lisääntyvästi yhtenäisyyttä ja liittopolitiikkaa määrittelevä kysymys kun IMF on lähinnä kiinnostunut maan taloudellisen kestävyyden ja tasapainon palauttamisesta. Syvemmän liiton tukijoiden mielestä Kreikalla on rahoitusongelmia vain niin kauan kun se ei ole budjettivaltaa omaavan valtioliiton osana.
Eräiden tietojen mukaan[1] ongelma pyritään ratkaisemaan kaunistelemalla Kreikan velkatilastoja. Vielä yksityisten omistuksessa olevat velkakirjat ovat markkinoilla huomattavasti halvemmat kuin niiden nimellishintaa. Jos Kreikka ostaisi ne takaisin, vähenisi vanha velka tilastollisesti enemmän kuin tarvittaisiin uutta luottoa. Jos juuri perustettu EVM myöntäisi sekä tämän että myös Kreikan lisäajan edellyttämät luotot, voitaisiin samalla väittää, etteivät euromaat oikeasti myönnä tätä varten lisälainaa.
On tietenkin vaikeaa arvioida epävirallisten kertomusten paikkansapitävyyttä. Jos esitettyä ratkaisua sovellettaisiin, se johtaisi käytännössä siihen, että euromaat EVM:n kautta maksaisivat velkakirjoista Kreikan yksityisille omistajille ylihintaa. Velkakirjathan ovat käytännössä arvottomia ottaen huomioon Kreikan maksuvaikeudet vaikka niiden myyntihinta nousisi lunastusmahdollisuuksien kasvaessa. Lisäksi tätä osaa EVM:n lainasta ei käytettäisi Kreikan vaan muiden euromaiden ja yksityisten sijoittajien ongelmien ratkaisemiseen. Jos ratkaisu tai sen jokin vaihtoehto toteutetaan, toimenpide olisi oivallinen osoitus tarpeettomasta monimutkaisuudesta mihin euroalueen liittohakuinen ja siksi tehoton kriisipolitiikka helposti johtaa.
Joka tapauksessa on Kreikassa ja euroalueen jäsenmaissa edessä taas eräs totuuden hetki. Kreikka ei tule toimeen ilman lisätukea ja jokainen lisälaina, myös silloin kun se myönnetään EVM:n ja EKP:n kautta, merkitsee euroalueen jäsenmaille uutta tappioriskiä. Euroalueen vastuulle saattaa vähitellen myös siirtyä IMF:n aikaisempi rahoitusosuus. Kreikka näyttää tarvitsevan parhaassakin tapauksessa odotettua huomattavasti pitemmän ajan – ja samalla enemmän tukea – päästäkseen taas luottokelpoiseksi. Tämä on markkinoilla tiedossa ja sijoituspäätösten eräänä perusteena.
Euroalueella on Kreikan osalta enää harvoja vaihtoehtoja valittavanaan. Ensiksi voidaan jatkaa ehdollisen tuen antamista Kreikalle. Tästä parhaillaan neuvotellaan. Toiseksi voidaan leikata Kreikan velkaa lisäajan voittamiseksi. Tätä ei haluta tehdä. Kolmanneksi voidaan lopettaa Kreikan tukemista. Tätä ei uskalleta tehdä.
Kreikan lisärahoittamiseen voitaisiin suostua edellyttäen, että olisi varmuutta sopeutuspolitiikan menestyksellisestä jatkumisesta. Kriisipolitiikka ei ole onnistunut Kreikan omin voimin, joten maalta olisi riisuttava ainakin osa sen budjettivallasta. Tämä on Saksan kannattama vaihtoehto. Ehdotukset valtio- ja pankkiliitosta ja sen eri muodoista ovat versioita tästä vaihtoehdosta. Vaihtoehdon ongelmia on kaksi. Euroalueelta puuttuvat keinot pakottaa kreikkalaiset tottelemaan ulkopuolelta tulevia käskyjä. Lisäksi vaihtoehdon kannatus on kyseenalainen sekä Kreikassa että muissa maissa.
Voitaisiin myös antaa Kreikalle itselleen lisäaikaa sopeutuspolitiikan jatkamiseen leikkaamalla ylisuureksi käynyt valtionvelka. Lisätuen tarve supistuisi parhaassa tapauksessa korkomenojen verran ja kuoletusten rahoitusongelmat vähenisivät. Maan luottokelpoisuus voisi palautua nopeammin kuin muuten ja saattaisi edistää talouden uutta nousua. Tämän vaihtoehdon ongelmia on ainakin kaksi: Euroalueen jäsenmaiden hallitukset eivät halua tappioita omille poliittisille kontoilleen. Yksityiset sijoittajat saattavat pelätä velanleikkausten laajenevan euroalueella, seurauksena laajamittainen pääomapako reunamailta.
Kreikan tukemisen voitaisiin lopettaa jolloin maan olisi pakko erota euroalueelta ainakin tilapäisesti. Tukiluotot menettäisivät samalla arvonsa kun maa pystyisi hoitamaan niitä vielä huonommin kuin nyt. Talouden tilapäisen heikkenemisen takia olisi varauduttava antamaan maalle materiaalista hätäapua (lääkkeitä, polttoainetta, ehkä ruokaa). Vaihtoehdon ongelmia on ainakin kolme: Kreikassa vallitsisi muutaman vuoden nykyistä suurempi sosiaalinen ja taloudellinen hätätila. Euroalueen jäsenmaiden väliset jännitteet kasvaisivat. Paremmassa taloudellisessa tilassa olevat maat saattaisivat päättää erkaantua euroalueelta.
Hyviä ratkaisukeinoja ei Kreikan osalta enää ole. Tämä on seuraus siitä, että euroalueella hyväksyttiin alun perin vain sellainen kriisinhoito joka samalla vahvisti valtioliittokehitystä. Siitä seurannut yhteisrahoitus on johtamassa umpikujaan: poliittinen vastakkainasettelu ja epävakaus lisääntyvät, kaikkien jäsenmaiden luottokelpoisuus rapistuu vähitellen, päättäjien uskottavuus on mennyt ja euroalueen veronmaksajien varat on siirretty yksityisten sijoittajien taskuihin.
Sinisilmäisyys ja toiveisiin perustuva tahtotila johtivat aikanaan euroalueen synnyn valuvikoihin. Näyttää siltä, että samanlaiset taipumukset elävät edelleen vahvoina euroalueella. Yhteinen kohtalo on omaa parempi vain jos yhteiset päätökset ja toimenpiteet ovat omia viisaampia. Täyttyykö tämä ehto meillä todellakin nyt?