Suomen viime viikon tapahtumat ovat sekä ilahduttavia että vielä vaatimattomia. On ilahduttavaa, että on päätetty toimenpiteistä kilpailukyvyn parantamiseksi ja valtion budjettialijäämän supistamiseksi. Parhaassa tapauksessa tämä auttaa säilyttämään Suomen päättäjien mahdollisuuksia itsenäisesti määrätä maan talous- ja yhteiskuntapolitiikan sisällöstä. Sen sijaan on hieman huolestuttavaa, että valtaosa sitovista toimenpiteistä on siirretty tuleville vuosille ja hallituksille. Näin ollen nykyinen hallitus vielä sallii omalle budjetilleen varsin nopean (vaikka toivottavasti hidastuvan) velkaantumisen. Itsemääräämisoikeuttamme ei ole siten lopullisesti varmistettu.
Ajatuksena ehkä on se, että vähitellen kiristyvä sijoittajien ja EU-komission budjettitarkkailu kyllä pitää tulevat hallituksemme kaidalla polulla. Kuitenkin tiedämme nyt, ettei liittyminen euroalueelle ole meitä pelastanutkaan odotusjohteisista pääomaliikkeistä (”valuuttaspekulaatiosta”)[1] jotka suuruudellaan saattavat jopa sanella tulevia päätöksiä. Suomen omille poliittisille ja talouspoliittisille ratkaisuille tulee siksi olemaan oleellista, miten euroalueella hoidetaan pahenevaa ylivelkaantumisen ongelmaa. Tämä taas tulee olemaan osa kehittyneiden maiden velkaongelman ratkaisua.
BIS:in viimeisin vuosikertomus[2] viestittää, että kehittyneiden maiden korkealla velkaantuneisuudella tulee olemaan selvä vaikutus tulevaisuuteen: Korkea velka herkistää valtioiden ja kansalaisten taloudellisen tilanteen korkotason korotuksiin. Samalla se lisää epävarmuutta ja epävakautta rahoitusmarkkinoilla. Lisäksi velka joka ylittää vuotuisen BKT:n arvon näyttää, BIS:in arvion mukaan, heikentävän talouskasvun edellytyksiä. Edessä on siten, vuosikertomusta tulkiten, pitkään jatkuva voimakas valtioiden ja yhteiskuntien menojen sopeutus.
Kehittyneiden maiden julkiset velat ovat finanssikriisien aikana kasvaneet hyvin merkittävästi. Tällä hetkellä Japanin julkinen velka on 2,3 kertaa maan BKT ja sekä USA:n että Iso-Britannian velat ovat 1,1 kertaa niiden BKT. Euroalueen suurista maista Saksa on vähiten velkaantunut (0,9 kertaa BKT) ja Italia eniten (1,4 kertaa BKT). Kaikissa näissä maissa velkaantuneisuus näyttää vielä kasvavan heikon talouskasvun aiheuttamien budjettivajeiden sekä väestön ikääntymisen takia.
Suuret velat ovat valtioille ja kotitalouksille helpompia hoitaa niin kauan kuin korot ovat alhaisia. Keskuspankit ovatkin pitkään pitäneet korot alhaisina, arvattavasti ennen kaikkea[3] tukeakseen pankkien voittoja ja sijoitusten arvoa. Tässä tulojen ja omaisuuden siirrossa yleisöltä pankeille on toistaiseksi onnistuttu[4]. Todennäköisesti odottamattomana kevyen rahapolitiikan seurauksena on kuitenkin ilmaantunut liiallinen velkaantuminen.
Talouspoliittinen tilanne kehittyneessä maailmassa on nyt velkaantumiskehityksen takia hyvin vaikea. Matalat reaalikorot[5] houkuttelevat lisävelkaan. Lisävelka heikentää kasvua ja myötävaikuttaa jatkuvasti heikkoon pankkijärjestelmään. Korkeammat reaalikorot taas uhkaavat nopeilla arvonmenetyksillä ja konkursseilla sekä valtiontalouksien romuttumisella. Toivomukset vastuullisesti ja hitaasti tiukkenevasta finanssipolitiikasta ovat parhaimmillaan epätoivoisen optimistisia. Sekä matala että korkea korko johtavat siten suurella todennäköisyydellä vaikeaan taloudelliseen tilanteeseen.
Kehittyneiden maiden tilanne helpottuisi, jos valtioiden velkataakka leikattaisiin merkittävästi. On teoreettisesti mahdollista mutta monesta syytä käytännössä hyvin epätodennäköistä, että tämä voisi tapahtua hiljalleen budjettien monivuotisilla ylijäämillä ja yleisön elintason päätösperäisellä heikentämisellä. Nimenomaan heikkotuottoisen valtion omaisuuden määrästä ei ole selvyyttä ja sen hinta lienee heikon tuoton takia joka tapauksessa alhainen. Jäljellä on siten varsinaisen velan leikkaus tavalla tai toisella.
Velan leikkaus voi tapahtua kahdella tavalla: Velan nimellisarvoa voi vähentää jolloin sijoittajat kärsivät vastaavia tappioita. Koska sijoittajia pääosin ovat pankit ja muut finanssilaitokset, osa niistä voi mennä nurin. Seuraamukset ovat taloudellisesti raskaita mutta velka poistuu järjestelmästä pysyvästi. Velan arvoa voidaan myös vähentää velan hoitokustannuksia alentamalla. Vaikutus sijoittajille on sama, jollei velka voida myydä nimellisarvoonsa eli ylihintaan jollekin toiselle.
Julkisessa euroalueen velkaongelmaa koskevassa keskustelussa on esitetty[6] menetelmä, jolla osa velasta tehtäisiin korottomaksi ja siirrettäisiin EKP:lle. Kyse on näennäisen helposta ratkaisusta jossa EKP on velkakirjojen ylihinnan maksaja. Kustannukset maksaa kuitenkin viime kädessä suuri yleisö. Koska poliittisesti helpot ratkaisut näyttävät olevan muotia on varmuuden vuoksi syytä varoittaa tästä etukäteen.
EKP ilmeisesti ostaisi osan euromaiden joukkovelkakirjoista sijoittajilta käypään hintaan. Ylivelkaantuneita valtioita rahoittaneiden sijoittajien vastuu ei siten toteudu eli kukaan ei kärsi menneestä holtittomuudesta. Ostosta johtuvaa rahamäärän lisäystä voitaisiin rajoittaa pankkien varantovaatimuksia kiristämällä, mille ei nykytilanteessa ole estettä. Kun valtioiden velkakirjat erääntyvät ja pitää uusia, ne korvattaisiin ikuisilla korottomilla joukkovelkakirjoilla jotka jäisivät EKP:n taseeseen. Tämän jälkeen euromaiden valtioiden korkomenot vähenevät EKP:n ostojen suhteessa ja kansallisten keskuspankkien tulot vähenevät EKP-kiintiöiden suhteessa. Jos EKP ostaisi etenkin kriisimaiden velkakirjoja, syntyisi siten ikuinen tulonsiirto näille muilta mailta.
Menetelmä olisi sovellettavissa myös muualla kuin euroalueella ja helpoimmin siellä, missä keskuspankki jo suoraan rahoittaa valtiota. Siirtämällä valtioiden käytännön selvitystilasta johtuvat kustannukset keskuspankkeihin eivät näitä kustannuksia kuitenkaan vähennä. Jos sijoittajat eivät kanna rahoituksensa riskejä ne siirtyvät epäsuorasti ja väistämättä muulle yleisölle. Veronmaksajilta kustannukset peritään kahta kautta: Esitettyyn ratkaisuun liittyy poikkeuksellisen suuri inflaation vaara eli yleisön finanssivarallisuuden arvo pienenee. Lisäksi keskuspankin valtiolle jakokelpoiset voittovarat pienenevät eli valtioiden verotulojen (tai menoleikkauksien) tarve lisääntyy.
Viime kädessä menetelmä edellyttää euroalueella velkojen yhteisvastuuta ja lähtee siitä, ettei euroalueesta missään tapauksessa erota tai eroteta. Molemmat tavoitteet asetetaan eri maissa lisääntyvästi kyseenalaisiksi.
Valtioiden ylivelkaantuneisuuden purkamiselle ei ole helppoa ratkaisua. Valtiot ovat jo saaneet ja käyttäneet rahansa. Jollei syntyneitä velkoja makseta takaisin, on jonkun kärsittävä tappiot. Tärkeimpiä lähivuosien yhteiskunnallisia ja taloudellisia kysymyksiä on edelleen, eikö sijoittajien hyvin monista syistä tulisi kantaa täysi vastuu omista rahoituspäätöksistään.
Suomen oma etu on tässä mielestäni selvä: Jos edelleen haluamme päättää omista asioistamme kannattaa meidän itse vähentää velkaantumistamme mahdollisimman nopeasti. Siihen ei riitä luottamus tuleviin hallituksiin vaan velkaantumista pitäisi oleellisesti hidastaa jo nyt. Koska tarvitsemme kustannustehokkaita rahoituspalveluita, ei pidä suostua toimenpiteisiin jotka suojaavat ja tukevat (melkein aina ulkomaisia) pankkeja ja finanssiyrityksiä. Euroalueella tämä ei saisi merkitä erävän mielipiteen kirjaamista päätöksiin vaan jättäytyminen kyseenalaisten järjestelyjen ulkopuolelle aina kun se on mahdollista. Yhä enemmän näyttää valitettavasti siltä, että tämä koskee myös sitoutumista euroalueen ikuiseen olemassaloloon nykyisenä.
[1] Jos Suomen talouden arvioidaan kehittyvän paremmin kuin euroalueella yleensä, pakenee pääomaa muilta pankeilta suomalaisiin pankkeihin ja arvopapereihin. Todennäköisesti pääomapakoa esiintyy silloin, kuin Suomelle käy suhteellisesti heikommin kuin muualla. Markan aikaan esiintyvät spekulaatiot ovat siten korvautuneet euroaikana pankkien ja arvopaperimarkkinoiden välisillä pääomaliikkeillä. Kuten jo ennen euroaikaa tiedettiin: riskit eivät katoa mihinkään vaan muuttavat ainoastaan muotoaan.
[2] Löydettävissä osoitteesta http://www.bis.org/publ/arpdf/ar2013e.htm. Erityisesti luku IV koskee maailman nykyistä velkatilannetta ja sen vaatimia toimenpiteitä.
[3] Lisäksi on pyritty selittämään alhaisten korkojen tarvetta suhdannepoliittisilla syillä. Matalat korot edistävät teoriassa reaalisijoituksia ja (kiistanalaisen varallisuusvaikutuksen kautta) myös kulutuskysyntää. Näitä selityksiä haittaa se, että mahdolliset vaikutukset ovat joko tilapäisiä (kulutus) tai määrältään vähäisiä muiden samanaikaisten kielteisten vaikutusten takia (reaalisijoitukset).
[4] Heikkona jatkuva taloudellinen toiminta on kuitenkin vaikuttanut toiseen suuntaan ja kasvattanut pankkien ongelmaluottojen määrää varsinkin euroalueella.
[5] Niille lukijoille joille käsite ei ole ennestään selvä: nimelliskorko josta on vähennetty inflaation vaikutus. Vapailla markkinoilla nimelliskorko heijastaa inflaatio-odotuksia eli reaalikorko muuttuu korkeintaan väliaikaisesti kun inflaatiovauhti muuttuu.
[6] Katso osoitteesta http://www.voxeu.org/article/end-eurozone-crisis-bury-debt-forever. Kirjoituksessa on kyllä selkeästi varoitettu ratkaisun useista ongelmista.