Ruotsalaisen Borgin ja suomalaisen Vartiaisen asiallinen raportti Suomen talousongelmien ratkaisemisesta (löytyy valtioneuvoston sivuilta http://vnk.fi/julkaisu?pubid=4003 ) on nyt näyttävästi esitelty julkisuudessa. Sen asiantunteva kommentointi on jo käynnissä, joten alla on vain muutama reunahuomio jotka liittyvät sen yleiseen luonteeseen.
Raportti löytää kolme laajaa ongelmaa johon Suomen tulee puuttua ja joiden olemassalosta on jo kauan ollut laaja yksimielisyys:
Ensiksi pitää saada kilpailukykyä parannettua vientituotannon lisäämiseksi. Työmarkkinajärjestöjen tulee siksi sopia hyvin maltillisista keskitetyistä, euroalueen keskimäärän alittavista palkkasopimuksista vuosikymmenen ajan. Koska muuallakin euroalueella harjoitetaan samanlaista politiikkaa, olisi käytännössä hyvin lähellä nimellisten työvoimakustannusten alentaminen. Raportissa ei valitettavasti anneta neuvoja siitä, miten tälle ehdotukselle saataisiin välttämätön järjestöjen ja kansalaisten pitkäaikainen tuki.
Toiseksi pitää saada työn tarjontaa lisättyä jo nyt vastaisuudessa tulevia tuotannon kasvutarpeita varten. Jo tehdyn eläkeratkaisun lisäksi tulisi siten lopettaa työttömyyseläkeputki ja samalla joustavoittaa ikääntyneiden työehtoja heidän työllisyytensä edistämiseksi. Koska ikääntyneitä ei nykypalkoilla työllistetä riittävästi olisi kyse käytännössä heidän työehtojensa heikentämisestä suhteessa nuorempiin työntekijöihin. Raportissa ehdotetaan myös kotihoidon tuen rajaamista naisten työntarjonnan lisäämiseksi, maahanmuuton edistämistä sekä joukkoa muita yksittäistoimia.
Työn tarjonnan lisäys hillitsisi raportin mukaan työvoimakustannusten nousua. Raportti ei onneksi väitä, etteikö tarjonnan lisäys johtaisi työttömyyden kasvuun ylimenokaudeksi. Työllisyys siis lisääntyisi sitä mukaan kuin työvoimakapeikot poistuisivat ja kilpailukyvyn vaikutukset tulisivat näkyviin.
Kolmanneksi tulee pyrkiä korkeaan tuottavuuden kasvuun joka mahdollistaisi hyvän keskimääräisen elintason ylläpidon. Raportti toteaa tältä osin realistisesti, että tuottavuuden edistämistoimet (koulutus, tuotannon kehittämistuet, yritysilmapiiri, säännösten vähentäminen, kilpailun lisääminen j.n.e.) vaikuttavat korkeintaan pitkällä aikavälillä. Lyhyen aikavälin apua niistä ei juurikaan ole.
Lopuksi raportti antaa ymmärtää, että julkisen talouden menoja voitaisiin jonkin verran lisätä edellyttäen, että samalla toteutetaan yllä mainittuja rakenteellisia uudistuksia.
Raportin heikoin puoli on, ettei se edes teoreettisena vaihtoehtona uskalla arvioida Suomen eurojäsenyyden osuutta vaikeuksissamme. Päinvastoin, eurojäsenyys esitetään toistuvasti perusteena sille, että nimellisten työvoimakustannusten kasvu tulisi pitää hyvin alhaisena. Varsinainen ongelma piilee kuitenkin tällaisen suosituksen toteuttamisessa. Nimenomaan eurojäsenyys vaatii monelle kansalaiselle hyvinkin vaikeasti sulatettavia työmarkkinajärjestelmien, arvoasetelmien ja nimellispalkkojen muutoksia.
Valitettavasti Suomessakin alkaa vähitellen näkyä euroalueen jäsenyytemme aikana harjoittamamme lyhytjänteisen talouspolitiikan laajat yhteiskunnalliset seuraamukset. Liittymistä perusteltiin aikanaan sillä, että yhteisvaluutalla meillä loppuisivat toistuvat markan devalvaatiot. Näemme nyt, että silloiset päättäjät ja heitä tukeneet olivat väärässä. Kansalaisten, yritysten ja politiikkojen toimintatavat eivät muuttuneetkaan yksittäisen poliittisen päätöksen mukaisesti.
Jo silloin uskottiin poliittisen päätöksen olevan itsessään riittävä käynnistämään prosessit jotka varmistaisivat onnellisen lopputuloksen. Eurojäsenyys ei kuitenkaan lisännyt taloudellista viisautta Suomessa vaan suomalaiset arvoineen ja toimintatapoineen pysyivät jokseenkin entisellään. Perinteisten valuutamme devalvoitumisten sijasta saamme nyt kärsiä nimellistulojemme pitkästä jäädytyksestä eli ”sisäisestä devalvaatiosta”. Pahimmassa tapauksessa edessä voisi olla velkaantuneita suomalaisia pahasti kohteleva deflaatio. Parhaassakin tapauksessa näyttäisi tulevaisuudessa olevan suomalaisten nykyistä syvempi jako pieni- ja suurituloisiin.
Talous- ja yhteiskuntapolitiikka Suomessa tulee pitkän aikaa olemaan erittäin vaikeaa ja sen harjoittajille epäkiitollista. Painostus euroalueen päättäjien ja ulkomaisten rahoittajien taholta näkyvistä suorituksista tulee jo lähivuosina kasvamaan. Selvää talouden vetoapua ulkomailta ei ole näköpiirissä, pikemminkin päinvastoin, kun kevyen rahapolitiikan synnyttämät kuplat aikanaan puhkeavat. Eri kansalaisryhmien välistä luottamusta pitäisi vahvistaa vaikka sen edellytykset eivät todennäköisesti parane. Varsinkin maksukykyisten kansalaisten ja monien yritysten houkutus siirtyä ulkomaille tulee pysymään suurena.
Väistämättä nousee esille perustavaa laatua olevia mutta vaikeasti vastattavia kysymyksiä: Löytyvätkö kansakunnan luottohenkilöt jotka seuraavien valtiopäivien aikana pystyvät toteuttamaan erittäin laajoja ja vaikeita yhteiskuntamme uudistuksia? Löytyykö vielä riittävästi sellaisia yrityksiä ja hyvinvoivia kansalaisia jotka välittävät muusta kuin omasta hyödystään? Onko meissä riittävästi ylpeyttä jotta haluamme tehdä vaikeat ratkaisut itse, odottamatta vaatimuksia ja pakotteita ulkopuolisilta tahoilta?