Suomalaisille on vuosikausia vakuutettu, ettei EU:sta (tai euroalueesta) voisi kehittyä liittovaltiota muuallakin kuin Suomessa vallitsevan poliittisen vastahakoisuuden takia. Sitoutuminen EU:n kaikkiin ytimiin, mikä edelleen pysyy suomalaisen EU-politiikan peruskivenä, ei siten myöskään muodostaisi mitään uhkaa maamme itsenäisyydelle. Lainsäädännöllisestä, talouspoliittisesta ja ulkopoliittisesta päätösvallasta voitiin käytännössä merkittäviltä osin luopua omiakin arvojamme edustavalle unionille, koska muodollisesti Suomi säilyttäisi kansallisen oikeuden jättää unioni. Sitoutumisen pidemmän aikavälin seuraamuksista ei siten Suomessa tämän mukaan ole tarvinnut keskustella eikä edes välittää.
Tämän ajattelun edellytykset näyttävät loppuvan viimeistään nyt, kun laajenevaa ja tiukentuvaa poliittista integraatiota vastustanut UK jättää unionin. Ranska on yllätyksettömästi ilmoittanut tavoittelevansa yhteisvastuuseen perustuvan unionin nopeaa tiivistämistä ja laajentamista. Tähän kaikki itselleen tulonsiirtoja, riskinjakoa ja velkahelpotuksia toivovat jäsenmaat mielellään suostuvat. Saksan käynnissä olevat hallitusneuvottelut päätynevät näiden tavoitteiden ehdolliseen hyväksymiseen. Tämä olisikin itseään ympäröivää vakaata talousvyöhykettä tavoittelevan Saksan oman edun mukaista. Saksan halua suojella euroaluetta jopa yhteisvastuuta kasvattamalla lisäävät maan alati kasvavat euromääräiset saatavat ja riskit muilta euromailta (ml. EKP:n paisuneen taseen kautta).
Euroalueen jäsenenä Suomelle saattaa jo kuluvan vuoden aikana tarjoutua tilaisuus periaatteen tasolla ilmoittaa, onko maa valmis osallistumaan yhteistyöhön joka tähtää käytännön liittovaltion synnyttämiseen. Jos vastaus olisi varauksettoman myönteinen on vähitellen kaikkien osallistuvien, käytännössä osavaltioiksi muodostuvien maiden kanta saatettava yhdenmukaiseksi tärkeimmissä politiikkalohkoissa. Tämä koskee silloin myös ulkopolitiikkaa ml. sotilaallista liittoutumista. Rajaseuduksi muuttuva Suomi sitoutuisi etukäteen muodostumassa olevan liittovaltion ulkopolitiikkaan tulevia kriisejä ja selkkauksia myöten.
Voisiko euroalueella syntyä suppeampi, liittovaltiota tavoittava ydinjoukko jota ympäröisi euroa käyttävä mutta vähemmän täydellisesti integroituva maiden ryhmä ml. Suomi? Periaatteessa kyllä, mutta rahapolitiikka määräytyisi todennäköisesti ytimen mukaan, jolloin ytimeen kuulumattomilla jäsenmailla olisi samanlaisia talouspoliittisia sopeuttamisongelmia kuin nykyisessä järjestelmässä. Myös muissa asioissa, ml. ulkopoliittisissa kysymyksissä, uusi ydin määräisi entistä selvemmin EU:n yhteisiä toimia ja päämääriä. Silti meidän ei olisi edelleenkään pakko sitoutua EU:n ulkopolitiikkaan jollei Suomi itse sitä halua, eli nykyinen tilanne jatkuisi. Ytimen ulkopuolella olevista jäsenistä tulisi kuitenkin nykyistä selvemmin alus- tai reunavaltioita.
Liittovaltioon vievän kehityksen vaihtoehto on edelleen, pysyvien tulon- ja vastuusiirtojen puuttuessa, euroalueen rakoilu tai jopa pirstoutuminen joskus tulevaisuudessa. Tällaisen tapauksen hirveyttä ja kalleutta on kuitenkin julkisessa keskustelussa ylikorostettu. EU ei toimisi huonommin ilman euroa, mutta ajoittaisia integraation syventämis- ja laajentamisperusteiksi kelpaavia kriisejä olisi nykyistä vähemmän.
Tällä hetkellä ei ole täyttä varmuutta siitä, mikä vaihtoehto euroalueen kehityksessä on toteutumassa ja millä vauhdilla. Myös omien päättäjiemme lopulliset tavoitteet integraation suhteen ovat edelleen yhtä epäselvät kuin ne ovat olleet viimeiset vuosikymmenet. Ainoa toistaiseksi varma asia on, että Suomen presidentillä on säilytetty valta ulkopoliittisissa kysymyksissä. Hänellä on siten osaltaan oikeus ja velvollisuus osallistua kotimaisiin keskusteluihin ja päätöksiin euroalueen tiivistymisestä. Valinnanvaraa on sekä euroa ja siten liittovaltiota kannattavien että niitä vastustavien ehdokkaiden osalta. Jokainen äänestäjä ottakoon tämä huomioon ja antakoon tämän vaikuttaa omaan päätökseensä poliittiselle vakaumukselleen sopivalla tavalla.