Puuttuvan talouskurittajan vaihtoehdoista

On todella ilahduttavaa kun Suomessa vihdoin selkokielisesti myönnetään, että eurojäsenyys asettaa Suomelle käytännössä pitkälle meneviä yhteiskunnallisia muutosvaatimuksia (ks. esimerkiksi https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005822311.html ). Koska valuuttakurssi ei voi muuttua on euroalueen jäsenmaan taloudellisten sopeuttamiskeinojen löydyttävä maan rajojen sisäpuolelta (työmarkkinoiden, hyödykemarkkinoiden ja yritysten sisäisen toiminnan joustot). Samalla ovat yhä useammat euron kannattajat hieman vastahakoisesti joutuneet myöntämään, kymmenen vuoden heikon talouskasvun jälkeen, ettei eurojäsenyys ole ollut Suomen taloudelle eduksi.

Omien muistikuvieni mukaan taloudellisten joustojen vaatimus ei ollut euroon liittyessämme päättäjille epäselvä. Olihan Suomen pitkä delvalvaatioiden historia osaltaan osoitus siitä, ettei maassa voitu sopia tulojen jaosta ja siihen vaikuttavista järjestelmistä. Luotettiin kuitenkin siihen, että kun Suomi kerran oli jäsenenä, niin pelko ja kokemus kilpailukyvyttömyyden seuraamuksista pakottaisivat eri osapuolet maan kannalta vastuulliseen toimintaan. Tältä osin ajattelu oli hyvin samantapainen kuin se jota sovellettiin romahdukseen päätyneen ”vakaan markan” synnyttämisessä.

Euroajan historia onkin Suomen osalta ollut karu. Alkuvuodet sujuivat sattumalta hyvin Nokian nousun ja kansainvälistä finanssikriisiä pohjustavan voimakkaan suhdanteen takia. Näiden tukien kadotessa Suomessa alkoi pitkä matalan kasvu kausi, jota perinteiseen suomalaiseen tapaan vahvisti heikentyvä kilpailukyky. Uutena joustojen korvikkeena ja eri osapuolten etujen rahoituskeinona tuli käyttöön jatkuva julkisen talouden velkaantuminen, jota suuresti helpotti euroalueen poikkeuksellisen kevyt rahapolitiikka. Nousevien korkojen aikana tämäkin tie on nyt kuljettu loppuun, mutta ymmärtääkseni vieläkään ei vallitse yksimielisyyttä siitä mitä joustoja ja kenen toimesta tulisi ensisijaisesti kehittää.

Kun puhutaan joustoista tarkoitetaan yleensä sitä, että työntekijöiden pitää suostua työehtojensa varmuuden vähentämiseen. Yhtä tärkeää olisi kuitenkin yritysten joustojen lisääminen tuotteita,markkinointia ja tuotantomenetelmiä kehittämällä sekä osingonmaksuja vastaavasti myöhentämällä. Julkisen vallan velvoitteena olisi puolestaan talouspoliittisten toimintaedellytysten säilyttäminen ja käyttäminen. Koska jousto aina merkitsee yksittäisten toimijoiden epävarmuuden lisäämistä luulisi olevan eduksi, jos kaikilta osapuolilta vaadittavia joustoja yritettäisiin lisätä samaan aikaan ja yhdessä. Tämä taas vaatii osallistujilta sopimishalua ja -kykyä sekä kaikkien valmiutta keskusteluun ja muiden osapuolten tarpeiden huomioimiseen.

Joustoja tarvitaan taloudessa alati esiintyvien kotimaista ja ulkomaista alkuperää olevien muutosten hallitsemiseksi. Jollei löydy esim. yritysten ja niiden omistajien osalta joustoiksi luettavaa riittävää kehittämiskykyä tai -halua kasvaa vastaavasti paine työmarkkinoiden joustojen lisäämiseksi. Valitettavasti suomalainen keskustelu näyttää keskittyvän melkein yksinomaan juuri työmarkkinoiden joustojen lisäämiseen.

Sopimisyhteiskunnan vaatima laaja valmius keskusteluun ja muiden osapuolten näkökohtien ymmärtämiseen on puuttunut Suomesta sekä ennen euroaikaa että sen jälkeen. Tämän osoittavat edelleenkin jatkuvat kilpailukyvyttömyyden jaksot sekä julkisen vallan syömävelan kasvu euroaikana. Yhteiskuntasuhteet perustuvat päinvastoin kurittamisperinteeseen, josta aikaisemmin piti huolta oma keskuspankkimme. Euroaikana julkinen syömävelka on kasvanut seuraamuksia viivästyttäen kun kansallinen kurinpitäjä ja joustoon pakottaja on puuttunut.

Mikä nyt nimenomaan kilpailukyvyn vaalimiselle ratkaisuksi kun tarvitaan joustoja taloudessa eikä kotimaista kurinpitäjää enää ole?

Tarjolla on kolme päävaihtoehtoa: Suomi voisi suostua siirtämään päätösvaltaa ulkomaille vielä suuremmassa määrin kuin tähän saakka, toivoen sieltäpäin kotimaisia työmarkkinoita sitovia rajoitteita ja ohjeita (liittovaltio). Suomi voisi synnyttää uudestaan kotimaisen kurinpitäjän siirtymällä takaisin omaan kansalliseen valuuttaan (euroero). Suomi voisi myös pyrkiä seuraamaan Ruotsin ja Saksan esimerkkiä laajentamalla vaadittavien joustojen määrää ja varmistamaan, että eri osapuolten näkemyksiä huomioidaan (sopimisyhteiskunta).

Vaihtoehdot eivät ole vapaasti valittavissa, koska jokaiseen liittyy kovia poliittisia rajoitteita. Liittovaltiotietä on helppo kulkea pikkuaskelin siihen saakka kunnes päämäärä selviää valitsijoille, jolloin vastustus merkittävästi kovenee. Eurojäsenyyttä pidetään pyhänä ja ehdottomana itsestäänselvyytenä ainakin siihen saakka, kunnes maata kohtaa todella suuria taloudellisia vaikeuksia tai kunnes jokin muu jäsenmaa päättää erota. Sopimisyhteiskuntaa voidaan tavoitella parhaiten siinä yhä epätodennäköisemmässä tilanteessa jossa taloudellinen toiminta on vakaa ja hyvä eivätkä poliittiset vastakkainasettelut ole jyrkkiä. Laajaa kulttuurimuutosta ei kuitenkaan voida toteuttaa kuin vuosikymmenten saatossa.

Julkisen vallan velkaantumisvaran supistuminen pakottaa siten valitsemaan poliittisesti yhä vaikeampien kilpailukykyä ylläpitävien vaihtoehtojen välillä. Jos euroeroa pidetään mahdottomana on edessä laajeneva päätösvallan siirto europäättäjille ja lisää pyrkimyksiä hallinnoida työehtojen muotoutumista osana talouspolitiikkaa. Tapahtuuko tämä ay-liikettä kurittamalla vai yritysten tukia rajoittamalla ja ehtoja ehdollistamalla lienee kulloinkin toimivasta hallituksesta kiinni.

Parhaassa tapauksessa pyritään ehkä kohti kaukaista sopimisyhteiskunnan tavoitetta sopimalla aluksi, että palkkamaltin hintana on työntekijöiden merkittävä edustus yritysten päättävissä elimissä. Muussa tapauksessa lienee lähivuosina edessä suomalaista yhteiskuntaa melko syvästi jakavaa talouspolitiikkaa.