Voiko Italiaa pakottaa mihinkään?

Niin kuin yleisesti tiedetään on Italian hallitus toistuvasti ilmoittanut, että se aikoo käyttää enemmän varoja talouden elvyttämiseksi kuin EU sallisi. Samalla se on myös ilmoittanut, ettei maa aio eikä halua erota eurosta. Tämä on mahdollista vain, jos EKP suostuu jatkamaan Italian(kin) valtion budjettialijäämän rahoittamista matalalla korolla. Tämä taas edellyttänee sellaista yhteisymmärrystä Italian ja muiden jäsenmaiden välillä joka sallii EKP:n kertovan itselleen ja muille, että Italian talous aiotaan lähiaikoina kohentaa ja tervehdyttää.

On ehkä tarpeetonta toistaa miksi EKP:n rahoitus on Italialle niin tärkeä (numerotiedot tästä). Italian valtion velka on noin 132 prosenttia BKT:sta (pyöreästi 2500 miljardia euroa) josta ehkä kuudesosa pitää rahoittaa uudelleen vuosittain. Italialaiset itse ovat ostaneet yli kaksi kolmasosaa velasta. Varsinkin italialaiset pankit ovat viimeisten kymmenen vuoden aikana sijoittaneet ahkerasti valtion velkapapereihin. Valtion papereiden arvo on siten tärkeä sekä kotitalouksien varallisuudelle että maan heikon pankkijärjestelmän vakaudelle. Koron nousu markkinoilla kasvattaisi valtion budjettialijäämää ja vähentäisi olemassa olevien valtionpapereiden arvoa.

Euroalue voi periaatteessa valita kolme tapaa kohdata jäsenmaan rahoituskriisi. Se voi antaa ehdollista rahallista tukea toivoen, että jäsenmaa ryhtyy pysyviin toimenpiteisiin rahoitustarpeensa rajoittamiseksi. Jos toive ei toteudu, on kyse käytännössä tulonsiirrosta (Kreikka). Se voi jättää ongelmat jäsenmaalle itselleen ratkaistaviksi ja vain varmistaa, etteivät oleelliset palvelut maassa kärsi (terveydenhuolto, ruokahuolto). Muut jäsenmaat pyritään suojaamaan seurannaisvaikutuksilta (paluu Maastricht-sopimukseen). Ja se voi suostua ongelmamaan eroon euroalueelta, jolloin maa ainakin määräajaksi selvittää rahoitus- ja velkatilanteensa uudella omalla valuutalla (euroero). Italian tapauksessa euroalueen jo hankkimat velkakirjat sekä Target 2 – velat jäävät tällöin saamatta takaisin euromääräisinä.

Italia eroaa Kreikasta lähinnä siinä, että maa on kyllin suuri ollakseen taloudellinen ja poliittinen uhka muille euroalueen jäsenmaille. Se myös merkitsee, että Italia voi uhata erolla jolleivät euroalueen tukiehdot ole riittävän pehmeät.

Italian heikon talous- ja tuottavuuskehityksen vuoksi on hyvin epätodennäköistä, että sen velkaantuneisuus alenisi pitkään aikaan. Sen takia on alettu puhua siitä, että eräs edellytys mahdolliselle rahoitustuelle olisi velkaleikkaus joka varmistaisi maan kykyä maksaa takaisin uudet lainat. Käytännössä tämä merkitsisi italialaisten valtionpapereiden omistajien varallisuuden leikkausta euroalueen avun ehtona. Kotitalouksien varallisuutta vähentäisivät edelleen velkaleikkauksesta johtuvat pankkien alasajot. Päälle tulisi vielä muita ns. rakenteellisia uudistuksia, jotka tekisivät monen italialaisen kotitalouden arjen lähivuosina vaikeaksi. Vaikuttaa hieman epäuskottavalta, että Italia saisi edes EKP:n painostuksella hallituksen joka tällaiseen suostuisi.

Jos euroalueen jäsen jätetään itse selviytymään rahoitusongelmista on edessä väistämättä nopea sisäinen devalvaatio (etenkin palkkojen ja valtion menojen leikkaus). Tästä syntyy ainakin lyhyellä aikavälillä matalasuhdanne joka lisää työttömyyttä, hidastaa kasvua ja vähentää kansalaisten varallisuutta. Samalla tämän ja lähivuosien politiikan pitää olla niin vahvasti poliittisesti tuettu, että yksityiset rahoittajat alkavat luottaa maan selviämiseen maksukykyiseksi. Maan ja sen kansalaisten pitää siis olla erittäin vakuuttuneita euroalueen pidemmän aikavälin yleisestä siunauksellisuudesta. Näin selvää sitoutumista euroalueeseen ei nykyisellään tietääkseni ole havaittavissa.

Ongelmamaalle helpoin tie takaisin maksukykyisyyteen on, paitsi lepsu euroalueen sisäinen tulonsiirtojärjestelmä, eroaminen euroalueelta ainakin määräajaksi. Tällöin otetaan käyttöön oma uusi valuutta jolla maksetaan mahdollisimman suuri osa vanhoja velkoja pois. Suuri osa kotimaisista saatavista ja veloista voidaan muuttaa uudeksi valuutaksi, jolloin etenkin useimpien kotitalouksien nettovarallisuus jää ennalleen. Euroissa mitattuna elintaso laskee alussa, mutta edellytykset nopeammalle kasvulle paranevat. Etenkin ne ulkomaalaiset (ml. Suomi ainakin EKP:n kautta) jotka ovat uskoneet saavansa takaisinmaksut euroina kantavat vanhasta velasta johtuvat nettotappiot. Kun tilanne on helpottunut maa voi hakea uudestaan euroalueen jäseneksi, ehkä uutta vastaavanlaista kehityskaarta varten.

Italian tapauksessa uskoisin muiden euroalueen jäsenmaiden saavan valita käytännössä vähään velvoittavan rahoitusavun ja maan euroeron välillä. Rahoittajien lyhyen aikavälin etu on nopea ja kevyellä ehdollisuudella varustettu rahoitusapu, joka ahkeralla julkisuustyöllä pyritään saamaan näyttämään ankaran ehdolliselta. Pitkällä aikavälillä edullisempi olisi järjestelmä, jolla samaa valuuttaa käyttäisivät pysyvästi vain maat joiden taloudet kohtaavat ja reagoivat melko samalla tavalla ulkoisiin muutoksiin.

About Peter Nyberg

VTT Peter Nyberg toimi ennen eläköitymistään v. 2010 valtiovarainministeriön rahoitusmarkkinaosaston ylijohtajana. Ministeriöön hän tuli 1998 Suomen Pankista jossa hän toimi pitkään eri tehtävissä, lopuksi johtokunnan neuvonantajana. Eläkkeellä Nyberg on mm. Irlannin hallituksen määräyksestä selvittänyt Irlannin pankkikriisin syitä. Hän toimi Kansainvälisessä valuuttarahastossa vanhempana tutkijana 1980-luvulla.
This entry was posted in Kommentit and tagged , , , , . Bookmark the permalink.

2 Responses to Voiko Italiaa pakottaa mihinkään?

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *