Siinä se taas on. Saksan liittokansleri Scholz on Prahassa maanantaina pidetyssä puheessaan toistamiseen vaatinut veto-oikeuden poistamista EU-päätöksissä (tässä). Ranskan presidentti Macron on esittänyt samanlaisia kantoja jo vuosia sitten ja silloin ehdotusta vasustivat useat EU-maat (tässä). Saa nähdä miten käy nyt.
Enemmistöpäätöksiin pitäisi Scholzin mukaan siirtyä koska EU:n jäsenmäärää tulee vähitellen kasvattaa mm. Ukrainalla, Georgialla ja Moldovalla. Jäsenmaiden erimielisyydet kasvanevat silloin niin suuriksi, ettei yhteisiä päätöksiä enää juurikaan saada aikaan veto-oikeuden takia. Toisaalta jo tällä hetkellä EU:ssa on vaikeuksia saada aikaan yhteisiä päätöksiä koskien mm. maahanmuuttoa, taloudellisia sanktioita, ihmisoikeuksia ja perusarvoja, finanssipolitiikkaa ml. verotusasiat ja ulkopolitiikkaa. Päätöksiä ja toimintaa pitää kuitenkin nopeuttaa jos EU:sta halutaan suurvalta muiden joukossa (tässä).
On ilmeistä, ettei pelkästään yksinkertaistettu päätöksenteko riitä kiistanalaisiksi kehittyneiden kysymysten ratkaisemiseen. Ratkaisuja vastustavat jäsenmaat pitää myös saada joutuisasti toteuttamaan itselleen vastenmielisiä tai epäedullisia päätöksiä. Tämän varmistamiseksi on jossain vaiheessa luotava unionille nykyistä tehokkaampia pakkokeinoja ja sääntömuutoksia, jotka mahdollistavat jäsenmaiden viranomaisten rankaisemisen päätösten toteuttamisen laiminlyömisestä tai viivyttämisesta. Näin jäsenmaiden viranomaiset ja politiikot velvoitettaisiin toteuttamaan päätöksiä joita ääritapauksessa kansalaisten suuri enemmistö vastustaisi.
Kyse on siis samasta pyrkimyksestä kohti liittovaltiota – fiskaali- ja tulonsiirtounionin kautta – josta niin monet tarkkailijat Suomessakin ovat vuosien varrella varoittaneet.
Suurilla jäsenmailla on kaikilla omat vahvat syynsä varmistaa unionin yhtenäisyys. Ranska unelmoi johtamastaan suurvallasta. Italia ja Puola kaipaavat muilta rahaa. Saksa haluaa varmoja vientimarkkinoita ja vakautta. Pienempien jäsenmaiden ensisijaisena tehtävänä on tukea näitä ylempiä päämääriä ja ne saavat vastavuoroisesti osallistua päätöksentekoon marginaalilla.
Miksi Saksan liittokansleri nyt vahvistaa kannan, joka edistää mm. yhteisvelkaa, unionitasoista verotusta ja tulonsiirtoja muille?
Muutaman arvauksen voi esittää. Saksa saattaa uusilla unionin itälaajennuksilla pyrkiä rajoittamaan Brexitin aiheuttamaa vaikutusvallan siirtymistä kohti Etelä-Eurooppaa. Tulonsiirtoja pitää silloin lisätä merkittävästi, mutta maksajien ja saajien tyytymättömyyden seuraamuksia pitää rajoittaa. Saksa on saattanut päätellä, ettei unioni voikaan toimia USA:sta ja Venäjästä riippumatta ilman tulonsiirtojen ja toimintaoikeuksien merkittävää lisäystä. Päätöksenteko tulee entisestään keskittää suurille jäsenmaille joilla on eniten voitettavaa liittovaltiossakin. Saksa on jopa saattanut hairahtua todella uskomaan, että keskitetty yhteishallinto on ainoa tapa tehokkaasti hallita rajoja ylittäviä ongelmia (ympäristö, pandemiat, turvallisuus). Siksi maa olisikin valmis nyt uhrautumaan suuremman yhteisen hyödyn nimessä.
Selvä ongelma päätösmuutosten tekemisessä on, että sopimusten tarkistaminen vaatii jäsenmailta yksimielisyyttä. Mikä tahansa maa voi siten estää sopimusmuutosta vetollaan. Olisi yllättävää, jollei ainakin yksi vastustaja löytyisi jäsenmaiden kirjavasta joukosta.
Muutoksen kiirehtijät joutuvat siksi entistä konkreettisemmin arvioimaan, miten tämä este olisi raivattavissa tieltä. Usean vauhdin unioni? Pitkät siirtymäajat (kuten euron jäsenyydessä)? Eteneminen hitaasti poistamalla veto-oikeutta vain rajoitetusti kerralla? Uhkaaminen hallinnollisilla tai taloudellisilla vaikeuksilla (esim. EKP bondiostojen suuntaamisella ”tehokkaan rahapolitiikan edellytysten parantamisella” tms.)?
Näyttää joka tapauksessa siltä, että pyrkimykset rajoittaa myös Suomen itsemääräämisoikeutta lähivuosina korostuvat. Saattaa jo alkaa se vaihe, jolloin monien suomalaisten viime aikoina rakastama linjaus – osallistua rakentavasti keskusteluun sietäen kaikkien hyväksymää kompromissia – voi osoittautua virheeksi. On jo vuosikymmenten kokemus siitä, miten tilapäisiä unionin sopimat periaatteet, välineet, pykälätulkinnat ja rajoitteet käytännössä ovat. Uusia esimerkkejä saattaa olla tulossa uhkaavan talous- ja energiakriisin torjumisyritysten yhteydessä.
Olisi itsepetosta uskoa, että Suomi voisi säilyä itsenäisenä ilman laajaa omaa maakohtaista politiikkaa ja veto-oikeutta sen suojana. Ei ole turvallista jatkuvasti kasvattaa velkaa ja taloudellisia vastuita, joita voidaan käyttää painostuskeinoina Suomea vastaan. Moniko suomalainen todella on vakuuttunut siitä, että Suomen jäsenyys unionissa saa maksaa kansakunnalle mitä vain, itsenäinen päätösvalta mukaan lukien?