Perinteisesti keskuspankkeja on pidetty vastuullisen ja pitkääkin tähtäintä huomioivan talouspolitiikan vahvimpina puolestapuhujina. Tämä oli aikanaan vahva peruste sille, että mm. EKP:lle annettiin hyvin itsenäinen asema. Miten perusteellisesti nämä asiat ovatkaan viime vuosina kääntyneet päälaelleen….
Korot ovat jo pitkään olleet historiallisesti alhaisella tasolla ( eräs katsaus tässä) . Keskuspankit USA:ssa, EU:ssa ja Japanissa harjoittavat yhdessä samansuuntaista rahapolitiikkaa, ostaen valtion ja yritystenkin velkakirjoja. Runsaan lyhyen rahoituksen halpeneminen on aiheuttanut kaikkien omaisuusarvojen nousua (niiden tuoton alenemista) rahoituslaitosten ja sijoittajien pyrkiessä löytämään lyhyellä aikavälillä paremmin tuottavia kohteita. Alhaiset korot ovat samalla houkutelleet valtioita ja yksityisiä velkaantumaan, mikä yhä vakavammin rasittaa tulevaa talouskehitystä (arvovaltainen varoitus tässä).
Monet asiantuntijat ovat päätyneet näkemykseen, että harjoitettu rahapolitiikan vaikutus kokonaiskysyntään on ollut mitätön. On kuitenkin vaikeaa uskoa, etteivät alhaiset korot edes jossain määrin olisi parantaneet lyhyen ajan taloudellista toimintaa. Pidemmän aikavälin hinta tälle tilapäiselle hyödylle on kuitenkin korkea.
Synnytetty lisävelka merkitsee, että yritykset ja kotitaloudet ovat siirtäneet tulevien vuosien kysyntää nykyhetkeen. Tämä kostautuu siinä vaiheessa kun velat joskus on maksettava takaisin tulevaa kysyntää rajoittamalla. Alhaiset ja hallinnollisista päätöksistä riippuvat korot tukevat ennen kaikkea heikosti kannattavia yrityksiä ja sijoituksia. Nämä rasittavat osaltaan jo nykyistä talouskehitystä ja tuottavat suorastaan tappioita kun korkotaso taas jossain vaiheessa nousee. Ongelmat korostuvat kun keskuspankit, mukaan lukien EKP:n puolesta mm. Suomen Pankki, alkavat lähipäivinä ostaa yksittäisten yritysten velkakirjoja.
Harjoitettu rahapolitiikka tuottaa korostetusti pulmia eläkejärjestelmille. Tulevan talouskehityksen heikennys alentaa jo sinänsä niiden tuloja ja sijoitusten arvoja. Myös korkotason joskus tulevat korotukset heikentävät eläkeyhtiöiden sijoitusten arvoa ja maksuvalmiutta. Siltä osin kuin yhtiöt ovat käyttäneet historiaan perustuvia tuotto-odotuksia ja käypiä omaisuusarvoja ovat edessä mittavat vakavaraisuuden ja maksukyvyn arvioiden alennukset. Viimeistään siinä vaiheessa loppuu Suomessakin keskustelu ylisuurten rahastojen jakamisesta eläkeläisille.
Nykyinen rahapolitiikka on epäilemättä laajamittainen kokeilu rahatalouden ja nimellisrahan kestävyydellä. Ei tietenkään ole epäilystä siitä, ettei keskuspankeilla ole ajatusmalleja politiikkansa tueksi. Ei kuitenkaan myöskään ole epäilystä siitä, että näiden mallien toimivuudesta ei ole mitään takeita. Miten voisi rakentaa luotettavia malleja sellaisesta, jota ei ole koskaan ennen koettu? Perusteellinen epätietoisuus heijastuukin keskustelussa: eräät haluavat jatkaa rahantarjontaa vielä lisäämällä kun toiset taas puhuvat miten jo syntyneestä loukusta voitaisiin päästä pois.
Ei ole helppoa nähdä miten nykyisestä rahapolitiikan umpikujasta voitaisiin päästä ilman merkittäviä haittoja ja kustannuksia. Korkea velkaantuminen merkitsee, että korkotason nousu aiheuttaa vähintään kysynnän vähenemistä ja pahimmillaan yritysten ja kotitalouksien laajaa konkurssiaaltoa. Rahoitusmarkkinoiden integraatio varmistaa, että kielteiset vaikutukset sekä laajenevat että syvenevät kun kansainväliset toimijat pyrkivät välttämään riskejä. Tästä vyyhdistä syntyvät tappiot pankkijärjestelmälle sattuvat aikaan jolloin myös velkaantuneiden valtioiden kyky tukea finanssijärjestelmää heikkenee.
Monet pitävät tällaista kehitystä mahdottomana viitaten keskuspankkien rajattomaan kykyyn kestää tappioita ja tarjota likviditeettiä. Ajatuksena näyttä olevan, että tappiolliset arvopaperit myydään (ylihintaan) keskuspankille, jolloin myyjät säilyvät vakavaraisina ja tappiot voidaan unohtaa kun keskuspankki voi toimia myös ilman omaa pääomaa.
Roskapankin perustaminen keskuspankkien sisälle parantaisi kyllä sellaisenaan ylivelkaantuneiden asiakkaiden rahoittajien asemaa (pankkeja omistajineen). Sen sijaan pankkien kriisiasiakkaiden tilanne paranisi vasta kun niiden omat ylisuuret velanhoitomenot alenevat. Kriisiasiakkaiden velkojen ylimalkainen ja yhtäläinen anteeksianto olisi kuitenkin poliittisesti ongelmallinen (miksei asiaansa hyvin hoitaneille samaa?) ja olisi lisäksi vain tilapäisapu reaalitaloudellisesti heikoille asiakkaille, joiden toiminta jatkuisi tappiollisena. Käytännössä ainoa ehdotettu vaihtoehto sisältää siten keskuspankkien rahoittamia yrityssaneerauksia tarvittavassa laajuudessa.
Ajatus, että epäonnistuneen sijoituksen tai lainoituksen tappiot siirrettäisiin yksityiseltä sektorilta julkiselle sektorille ei tietenkään ole uusi tai yllättävä. Uutta on sen sijaan eräiden keskustelijoiden usko siihen, että tämä olisi mahdollista rajatta ja kustannuksitta kun kustantaja on keskuspankki. Miten kuitenkin toimisi pidemmällä aikavälillä sellainen talous jossa velan ottajat ja antajat voisivat olettaa, että keskuspankki tarvittaessa maksaa velan sen ottajan puolesta täysimääräisenä? Pulaa ei kyllä olisi ylivelkaantuneista eikä kyseenalaisesta lainoituksesta.