Kiirastuli luvatun paratiisin tilalle?

Vielä tällä viikolla on käsittääkseni tarkoitus aloittaa konkreettiset neuvottelut päämiesten kesken EU-komission esityksestä koronarahastoksi. Neuvottelujen lopputulos on ajallisesti tietenkin vielä jonkin matkan päästä (heinäkuu tai syksy), mutta nyt jo käytännössä ratkaistaan tulevan tuloksen pääpiirteet.

Suomen osalta kysymys on kahdesta erittäin tärkeästä asiasta: maamme tulevasta velkakuormasta sekä oikeudesta itse päättää taloudesta yhteiskuntamme perustana. Molemmat kysymykset liittyvät tietenkin toisiinsa. Raskaalla velkakuormalla suuri osa verorahoistamme päätyy jossain vaiheessa korkomaksuiksi ja maassamme päättävät muutenkin käytännössä muut eli velkojamme. Vähäisellä omalla päätösvallalla taas emme itse päätä verojemme korkeudesta emmekä niiden käytöstä.

Kyse ei siis ole tämän vaalikauden asiasta vaan ennen kaikkea tulevien vuosikymmenten ja tulevien sukupolvien kuormittamisesta. Useille nuorista ammattipäättäjistä kyse näyttää olevan lähinnä taktisesta ja pr-painoisesta ratkaisusta, jossa kiire ja rooli painavat sisältöä ja vaikutuksia enemmän. Jos hyöty omille tausta- ja aateryhmille saadaan heti niin tulevaisuus on joko määritelmällisesti hyvä tai se kyllä hoituu sitten kun tulee. Vaikuttaa siltä, että harva päättäjä enää olisi kiinnostunut etukäteen välttämään pahimpia tulevaisuuden vaihtoehtoja (varovaisia strategioita edistävä tavoite ”minimizing maximum regret”).

Esimerkin huolettomasta päättäjän puheenvuorosta tarjoaa EU-asioista vastaava ministerimme (tässä ). Hänen mukaansa Suomi ei halua vaatia koronarahastolta tarkkaa rajausta eikä saajilta ehtoja niin kuin eräät muut EU:n jäsenmaat (”niukka nelikko” jossa mukana mm. Ruotsi ja Tanska). Päinvastoin, tiukkoja kynnyskysymyksiä ei ole vaan keskitytään kompromisseihin. Yhteinen ratkaisu on tärkeä koska EU on niin tärkeä Suomen viennille. Sellaisella julkituodulla neuvottelutaktiikalla ei liene ylivoimaista arvioida kuka vetää ja ketä vedätetään tulevissa keskusteluissa.

On tietenkin esimerkkejä vielä radikaalimmista puheenvuoroista joissa osaltaan tuetaan nykyisen hallituksen linjausta. Eräässä niistä ehdotetaan, että yhteisvastuun ei pitäisi koskea vain EU:n jäsenmaiden talouksia vaan myös niiden poliittisia oloja (tässä). Jos pohjoiset maat ovat liian nuivia on vaarana, että valtaan tulevat esim. EU-eroa ajavat populistit Italiassa. Joka lukee kyseisen kirjoituksen rivien välistä saa helpostikin vaikutelman, että pelkästään italialaisten oma tyytyväisyys riittäisi ratkaisemaan hyväksyttävien rahasiirtojen ylärajan. Silti päädytään arvioon, että tällainen rahasto olisi hyväksyttävissä koska se kuitenkin on vain väliaikainen ratkaisu eikä ilmeisesti houkuttelisi jatkoon. Mitään arviota ei esitetä siitä, mikä voisi olla Suomen osuus euroina sellaisesta rahastosta ja mikä voisi olla sentyyppisen taloudenpidon seuraamus EU:n talouskasvulle.

Silti on myös runsaasti puheenvuoroja joita luulisi voitavan hyödyntää muodostaessa Suomen kantaa mm. koronarahastoon. On kyseenalaistettu, että Suomi merkittävästi auttaisi omaa vientiään lahjoittamalla rahoitus- ja tulotukea ulkomaille (tässä). Puheenvuorossa pyritään, toisin kuin yleensä vienninedistäjien puheenvuoroissa, selvittämään koronarahaston euromääräisiäkin vaikutuksia Suomen vientiin. Lopputulema on, että taloudellinen nettovaikutus on massiivisesti tappioksemme eli rahaa menee huomattavasti enemmän kuin ansaitaan (mutta maksajat ovat tietenkin toiset kuin hyötyjät).

Samoin on yritetty euroina osoittaa, että Suomella on uskottua vähemmän varaa lisävelkaantumiseen, koska yleensä piilossa pysyvät valtiontakaukset ovat viime vuosikymmenenä kasvaneet vauhdilla (tässä). Erinäiset takaukset ja lupaukset ovat tämän mukaan jo 110 mrd euron verran. Suurin osa näistä vastuista toki toteutuu vasta jonkinlaisen yhteiskunnallisen tai yrityskohtaisen ulkomaisen kriisin seurauksena. Ottaen huomioon nykyinen ja odotettavissa oleva taloudellinen tilanne maailmalla olisi kuitenkin uskaliasta väittää, ettei mikään näistä takauksista voisi toteutua.

Koronarahasto nostaa selvästi esille Suomen yhä vaikeammin yhdistettävät tavoitteet. Halutaan kasvua jotta hyvinvointi ja valinnanvapaus voidaan ylläpitää. Eurojärjestelmän kasvu on kuitenkin tasapainoton ja keskimäärin heikko. Samalla halutaan turvallisuutta sitoutumalla uskottuihin vahvuuden ja moraalin lähteisiin (EU ja USA). Toivomamme turvan takaajat taas riitelevät keskenään ja EU vaatii yhdistämistä varten rahaa mitä Suomi ei pysty ansaitsemaan. Edessä ehkä häämöttääkin ikuinen taloudellinen kiirastuli luvatun paratiisin tilalla.

Ajankohtaisilla päätöksillä on myös vakavat sisäpoliittiset rajoitteet. Kansakunta ei vuosikymmeniin ole suostunut kiinteän valuuttakurssin edellyttämiin joustoihin. Suurin osa ei myöskään ole hirveästi lämmennyt velkaantumisen väistämättä vaatimiin rajoitteisiin. Miten mahtaa käydä kun ihmisille vähitellen selviää että molempiin joudutaan pakottamaan viime kädessä EU:n ja sen jäsenvaltioiden painostuksella?

Tuleeko silloin mieleen, ettei monikaan ole eläessään äänestänyt edustajaa päättämään maan itsemääräämisoikeuden rajoittamisesta? Nouseeko silloinkin patsaita hiljaina alistuvien nykypäättäjien kunniaksi? Juhlitaanko vaikenijat?

About Peter Nyberg

VTT Peter Nyberg toimi ennen eläköitymistään v. 2010 valtiovarainministeriön rahoitusmarkkinaosaston ylijohtajana. Ministeriöön hän tuli 1998 Suomen Pankista jossa hän toimi pitkään eri tehtävissä, lopuksi johtokunnan neuvonantajana. Eläkkeellä Nyberg on mm. Irlannin hallituksen määräyksestä selvittänyt Irlannin pankkikriisin syitä. Hän toimi Kansainvälisessä valuuttarahastossa vanhempana tutkijana 1980-luvulla.
This entry was posted in Kommentit and tagged , , , , . Bookmark the permalink.

One Response to Kiirastuli luvatun paratiisin tilalle?

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *