Valiokunnan ihmeellinen mietintö

Posted on May 6, 2021 by Peter Nyberg

Ihailen ja arvostan syvästi ja aidosti kansanedustajien työtä ja tavoitteita. He ovat valikoituneet joukosta, joka arvioi itseään muita kyvykkäämmäksi hoitamaan yhteisiä asioita. Tämä on osittain seuraus siitä, ettei ketään voida nimittää ehdokkaaksi tämän itse siihen suostumatta. Ainakin itse tuntemani edustajat ovat yleensä ahkeraita, älykkäitä ja vastuuntuntoisia.

Heidän on myös pakko elää jatkuvien kompromissien maailmassa. Ulkopuolisen kannalta on usein ongelmallista, että he tuntevat painetta käyttäytyä ikään kuin he itse uskoisivat siihen mihin heidän on ollut pakko myöntyä. Ero edustajien ensisijaisesti kannattamien ratkaisujen ja kompromissien välillä pyritään kätkemään äänestäjiltä sanojen merkitystä häivyttämällä ja muuttamalla.

Valtiovarainvaliokunnan äskeinen mietintö nk. elpymispaketista on loistava esimerkki tästä. Loppumetreillä melko vilkasta julkista keskustelua aiheuttanut elpymispaketti herätti eräitä edustajia siihen, että päätettäväksi esitettiin enemmän kuin annettiin ymmärtää (ehdotuksen ongelmista enemmän osoitteessa https://pelastusrahasto.fi/ ). Heidän houkuttelemisekseen mukaan piti paketin kannattajien lieventää syntyneitä epäilyjä hallituksen ja EU:n ehdotusta muuttamatta.

Lopputulema oli enemmistön turvin mietintö, jossa hallituksen ehdotuksen kaikkia pääkohtia kannatetaan. Hyväksymällä ehdotuksen Suomen jopa nähdään pelastavan EU:n uudesta eurokriisistä tai taantumasta. Samalla säästyy mietinnön mukaan Suomen poliittinen pääoma – ilmeisesti tärkeämpiin tarkoituksiin – ja osoitetaan solidarisuutta. Usein esitetyt ja yksilöidyt epäilyt näitä ja muita mietinnössä lueteltuja etuja kohtaan mainitaan, mutta hylätään tai sivutetaan saman tien.

Ehdotuksen epäilijöiden eräs pääongelma on ollut EU:n perussopimuksesta lipeäminen. Tämän on nähty olevan monella tavalla sekä Suomelle että EU:lle haitaksi ja yleisesti luottamusta heikentävää. Lisäksi sääntöjen vastainen toiminta tulevaisuudessa helpottuu ja sen vastustaminen vaikeutuu. Valiokunnan mietinnössä tähän liittyvät näkökohdat eivät paljon paina vaan muistutetaan, että eduskunta voi aina päättää toimia vastuullisemmin tulevaisuudessa. Kerran vielä ja ehkä vasta sitten lasku.

Valiokunnan linjaa jo vastustavat kansanedustajat laativat kaksi erillistä ja laajasti perustellutta vastalausetta. Eräiden epäilevien, valiokuntaan kuulumattomien edustajien rauhoittamiseksi mietinnön lopussa esitetään lista lausumaehdotuksia. Niiden tarkoitus on viestittää, että tässä eduskunnassa tehdään syntiä vain tämän kerran. Tulevaisuudessa kannatetaan vain yksiselitteisen hyviä asioita.

Mietinnön lausumaehdotukset ovat mestarillisesti muotoiltuja. Ne viestivät eduskunnan syvää, melkein karua sitoutumista EU-jäsenyytemme alussa voimassa olleisiin ja perussopimuksen mukaisiin periaatteisiin. Samalla ne eivät kuitenkaan velvoita eduskuntaa kovin vaikeisiin ratkaisuihin:

  • Ne viestivät eduskunnan tulevien päätösten moitteettomuudesta perussopimuksen kannalta. Jätetään muistuttamatta, että eduskunta itse päättää mitä se milloinkin katsoo moitteettomaksi. Tätä voi siis tarvittaessa vapaasti muuttaa aikanaan.
  • Niiden mukaan Suomi edistää sijoittajansuojaa ja omaa vastuuta ja edellyttää julkisen talouden kurinalaisuutta. Tulosta ei kuitenkaan luvata. Jätetään lisäksi mainitsematta, millä voimalla tämä kannatettava näkemys saataisiin toteutettua sekä Suomessa että muissa euroalueen jäsenmaissa. Lukija jää myös miettimään miten Suomen edustajat vakuuttavat asiasta ulkomaalaisia kun he eivät edes ole saaneet kotimaisia päättäjiä uskomaan asiaan.
  • Suomi ei myöskään saisi sitoutua epäsymmetrisiin tulonsiirtoihin eikä hyväksyä ylivelkaantumista aiheuttavan moraalikadon yleistymistä. Symmetrisiksi arvioidut tulonsiirrot ilmeisesti kelpaavat, mitä ne sitten olisikaan. Muotoilu jättää mahdolliseksi sen, että nämä ikävät ilmiöt voivat toteutua ilman Suomen tukea tai hyväksyntää. Viesti ei sisällä viitteitä siitä, mitä eduskunta silloin tekee, jos mitään.
  • Lausumien mukaan uudet EU-verot eivät saa johtaa Suomen kokonaisveroasteen nousuun. Koska eduskunta aina voi muuttaa kotimaisia veroja tämän ehdon täyttämiseksi on ilmeistä, että tämä lausuma varmuudella joskus toteutuu. Jollei muuten niin hyvinvointipalveluja karsimalla.
  • Lopuksi eduskunta edellyttää, että Suomi etsii yhteistyötä sellaisten jäsenmaiden kanssa jotka kannattavat eduskunnan julistamia tavoitteita. Olisi tietenkin outoa, jolleivät Suomen viranomaiset olisi tehneet tätä jo melkoisen monta vuotta.

Lausunto on tarjous suojakilveksi niille edustajille, jotka kokevat velvollisuudekseen epäilevinäkin hyväksyä ehdotuksen. Ulkopuolisille voi silloin vakuuttaa, että sentään sitoudutaan kaidalle polulle tulevaisuudessa. Jos polku osoittautuukin odotettua leveämmäksi on silloin aina tarjolla uusi tilanne, syy tai tarina uuden kompromissin selittämiseksi.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | Leave a comment

Sääntöjään kiertävä uusi unioni tulossa?

Posted on May 2, 2021 by Peter Nyberg

Keskustelu Suomen hallituksen esityksestä EU:n elpymisvälineeksi ja suhtautumisesta siihen on tärkeää sekä EU:lle että Suomelle. Syyt tähän on esitetty sekä tällä omalla blogisivullani että vielä kattavammin muualla (katso esimerkiksi tässä).

Elpymisväline on kuitenkin vain viimeisin ja selvin osoitus EU:n muuttuvasta luonteesta. On mielenkiintoista palauttaa mieleen se kokonaisuus johon ehdotus kuuluu. Varsinkin viimeisten kymmenen vuoden aikana on perussopimuksessa kirjatut euroalueen taloudelliset ohjausjärjestelmät ja periaatteet määrätietoisesti korvattu uusilla. Uudet välineet eivät kiistattomasti ole laillisia koska EU:n perussopimuksia ei ole muutettu.

Uudet periaatteet luovat ainakin yhteisvelkaa joka vähitellen supistaa jäsenmaiden taloudellista liikkumavaraa. Näyttää todennäköiseltä, että tuloksena ja ehkä jopa tavoitteena on perussopimuksen vastainen finanssiunioni matkalla kohti liittovaltion tapaista rakennelmaa. Tämä tapahtuu voimassa olevaa perussopimusta muuttamatta, eli unioni uhraa tällä matkalla luotettavuuttaan. Tämä on varsinkin Suomelle ongelma.

Sovittu oma talousvastuu jäi noudattamatta

Sovittujen talouspoliittisten välineiden ja periaatteiden vaihtamishaluun lienee monenlaisia syitä. Tärkeimpiä niistä lienee ollut havainto, että finanssikriisin seuraamusten hoito olemassa olevilla välineillä olisi edellyttänyt kipeitä talousratkaisuja. Poliittinen valmius hyväksyä tätä hintana pitemmän aikavälin hyödyistä oli vähäinen. Halu siirtää vaikeita ongelmia tuonnemmaksi oli sen takia yleinen.

Ratkaisut olisivat edellyttäneet useiden suurtenkin pankkien selvitystilaa tai pääomittamista. Valtioiden tarve ja kyky vakauttaa markkinoita euroalueen puitteissa olisivat olleet hyvin vaihtelevia. Kansalaisten varallisuuden ja tulojen lasku olisi joissakin maissa voinut johtaa pääomanliikkeiden sääntelyyn, poliittisiin vaikeuksiin ja jopa euron hylkäämiseen. Runsas, matalakorkoinen EKP:n rahoitus tarjosi sopeutustoimien siirrolle välttämättömän perustan.

Vuosien 2007-2009 jälkeen vallinneita kevyitä rahoitusoloja ei kuitenkaan käytetty ensisijaisesti rakenteellisiin uudistuksiin. Heikkoja pankkeja ei yleensä saatettu selvitystilaan vaan pelastettiin julkisin varoin (Kreikka, Italia). Pankkien ongelmaluottoja ei laajasti uudelleenjärjestetty. Kysyntää tuettiin finanssipoliittisin toimin, seurauksena budjettien alijäämiä. Sopeutustoimien viipyessä talouskasvu monessa jäsenmaassa pysyi heikkona, ja valtioiden velkaantuneisuus kasvoi. Sen takia perussopimuksen mukaisten periaatteiden, kuten esim. no bailout-säännön, soveltaminen edellyttäisi nyt vielä vaikeampia ratkaisuja kuin vuosia sitten.

Koska ei haluttu noudattaa sovittuja järjestelyjä euroalueen talouksien tervehdyttämiseksi, oli kaksi vaihtoehtoista tietä euroalueen ylläpitämiseksi.

Euroalueen jäsenmaiden kasvua ja sopeutusta voitaisiin helpottaa sallimalla tilapäinen ero eurojärjestelmästä (tästä jopa keskusteltiin Kreikan kriisin yhteydessä). Vapaasti joustava valuuttakurssi auttaisi tällöin talouden tasapainoittamista.

Vaihtoehtoisesti voitaisiin euroalue pyrkiä säilyttämään yhtenäisenä jakamalla uudelleen sopeutustarvetta jäsenmaiden kesken tulonsiirroin ja yhteisvelkaa lisäämällä. Erimielisyyksien esilletulon vaikeuttamiseksi pitäisi keskittää päätösvalta luomalla budjettiunioni ja viime kädessä liittovaltio.

Molemmat vaihtoehdot vaatisivat, niiden merkittävän periaatteellisen luonteen takia, välttämättä perussopimuksen uudelleen kirjoittamista ja hyväksymistä jo EU:n legitimiteetin säilyttämiseksi. Niin kuin elpymisvälineestä käytävä keskustelukin osoittaa, valtioiden johdolla ei ole tähän valmiutta.

Euroalueen kehitys näyttää jo pitkään tavoittelevan jälkimmäistä, päätösvallan keskittämistä vaativaa vaihtoehtoa (tulonsiirrot Kreikan velkoojille, pankkiunioni, SURE, elpymisrahasto). Monet vaikutusvaltaiset tahot (Lagarde, Draghi, Macron, Scholz) ovat viime kuukausina vaatineet euroalueen riskien jakoa, yhteisvelkaa, eurobondeja ja lisää EU-veroja. On odotettavissa, että seuraavan kriisin yhteydessä nämä vaatimukset lisääntyvät ja ne pyritään toteuttamaan.

Kun perussopimuksen puitteissa pysymisestä luovutaan, olisi asiaa kuitenkin syytä käsitellä avoimesti. Kansalaisiakin kuunnellen olisi ainakin Suomessa nyt aloitettava vakava keskustelu ja vaihtoehtojen punnitseminen. Suomessa on viime vuosien hiljaisuus talouspolitiikan periaatteiden muuttumisesta ja sen seuraamuksista ollut hämmentävä.

Sovittuja talouspolitiikan periaatteita ei enää seurata

Euroalue luotiin kahteen talouspoliittiseen ohjausjärjestelmään perustuen. Yhteisellä rahapolitiikalla oli tarkoitus yllpitää hintavakautta, varjella vakavaraisten pankkien likviditeettiä ja edistää alueen finanssimarkkinoiden vakaata toimintaa. Finanssipolitiikalla (vakaus- ja kasvusopimuksella vahvistettuna) haluttiin varjella jäsenmaita kielletyistä tulonsiirroista rajoittamalla budjettivajeita ja valtioiden velkaantuneisuutta. Sijoittajavastuu sopi hyvin tähän järjestelmään.

Yhteisten finanssimarkkinoiden oli määrä hinnoitella pankkien ja valtioiden luottokelpoisuutta. Hintojen kehityksen odotettiin viestittävän hyvissä ajoin niiden vakavaraisuuden ja vakauden mahdollisesta heikkenemisestä. Tämän tarkoitus oli antaa kansallisille viranomaisille tilaisuus korjata mahdollisia ongelmia nopeasti niiden ollessa vielä pieniä.

EU:n alkuperäinen idea oli, että yhteismarkkinoista ja -valuutasta huolimatta jäsenmaat kansalaisineen itse vastaisivat omien talouksiensa onnistumisista ja virheistä. Rahoitusvaikeudet markkinoilla toimisivat viestinä korjaustoimenpiteiden tarpeesta, hieman samalla tavalla kuin aikaisemmin kansallisten valuuttojen kurssivaihtelut. Toimien puute näkyisi rahoitusvaikeuksina ja talouden sekä viime kädessä työllisyyden heikkoutena.

Talouspoliittisen järjestelmän heikko lenkki ei ollutkaan nämä oman vastuun periaatteet. Niiden varassa euroalueen järjestelmä olisi voinut toimia teknisessä mielessä hyvin. Heikko lenkki olikin euroalueen jäsenmaiden poliittisen johdon haluttomuus hyväksyä tarpeellisia, oman vastuun vaatimia ja poliittisesti ikäviä finanssikriisin seuraamuksia. Sopeutustoimien siirtäminen edellytti sitoutumista aivan uusiin talouspolitiikan periaatteisiin.

Uusien periaatteiden mukaan rahapolitiikan tärkeimpiä tehtäviä on ylivelkaantuneiden valtioiden ja heikkokuntoistenkin pankkien lainarahoituksen varmistaminen. Vakaus- ja kasvusopimusta ei enää sovelleta jäsenmaiden budjettialijäämien ja velkaantuneisuuden rajoittamiseksi. EKP:n arvopapereiden ostoilla, finanssipolitiikalla, pankkiunionilla ja viimeksi elpymisrahastolla keskitytään sen sijaan yhteisen velan, yhteisten velkapapereiden ja jäsenmaiden välisten tulonsiirtojen toteuttamiseen. Suorien ja epäsuorien rahoitustukien takia hinnoittelu ei enää toimi luotettavasti yhteisillä finanssimarkkinoilla. Näin toivotaan euron pelastuvan aina uudelleen ja talouksien voivan välttää uutta finanssi- tai reaalikriisiä.

Perussopimuksessa säädetään ohjausjärjestelmän pääpiirteet. Siinä rajataan keskuspankkien oikeutta myöntää julkiselle vallalle rahoitusta (Artikla 123). Samalla kielletään tulonsiirrot toisten jäsenmaiden hyväksi (Artikla 125 poikkeuksena yksittäistä jäsenmaata kohtaavan odottamattoman katastrofin tapauksessa Artiklan 122 mukaan). EU-budjetin rahoittaminen lainalla on kielletty (Artikla 310). Mitään näistä artikloista ei enää noudateta kiistattomasti perussopimukseen kirjatulla tavalla.

Perussopimuksen vastainen uusi unioni syntymässä?

Perussääntöjen kiertäminen korostuu erityisesti tuoreessa ehdotuksessa elpymisvälineestä . Välineen tavoitteet olisivat saavutettavissa myös perussääntöjä noudattaen, maiden kesken sovittuna rahastona. Osanotto tällaiseen rahastoon olisi tietenkin voinut jäädä vähäiseksi varsinkin nettomaksajien piirissä. Tästä huolimatta on perusteltua vetää nykyisestä ehdotuksesta varsin pitkällekin meneviä tulkintoja.

Ehdotus voidaan nähdä yrityksenä nimenomaan avata ovi finanssiunionille, jonka perussopimus periaatteineen kieltää. Jos tämä pitää paikkansa, se on myös merkki pysyvästä luopumisesta nykyisen perussopimuksen periaatteista. Edellä mainittu vaikutusvaltaisten ulkomaisten johtajien ilmaisema kannatus tämän linjan jatkolle ja laajentumiselle vahvistaa tätä käsitystä.

Enää eivät ehdotuksen tekijät ja tukijat näytä luottavan euroalueen selviämiseen jäsenmaiden vapaaehtoisen yhteistyön tuloksena. Euroalueen lujittamiseksi halutaan, ilmeisesti perussopimusta kiertäen eli kansalaisilta kysymättä, jäsenmaiden taloudellista ja poliittista liikkumavaraa tehokkaasti rajoittava finanssiunioni matkalla kohti liittovaltiota.

Suomessakin löytyy runsaasti kansalaisia jotka joko tukevat tätä kehitystä tai eivät kiinnitä siihen huomiota. Tämä on valitettavaa, koska kuuluminen yhteisöön joka ei kunnioita omia sääntöjään on pienelle maalle melkoinen riski. Kuka tietää, mitä sääntöjä seuraavaksi jätetään noudattamatta? Kuka voi arvata, mihin sopimuksiin tai lupauksiin voi luottaa ja mihin ei? Miten voi varmistaa, että unionin päämäärät pysyvät omalle maalle siedettävinä?

Monet suomalaiset näkevät Suomen Euroopan rajaseutuna ja toivovat EU:lta turvaa. Rajaseutu kuitenkin uhrataan tarvittaessa unionille tärkeämmän keskuksen pelastamiseksi taloudellisesti ja poliittisesti. Voiko omia sääntöjä rikkova unioni edes tiivistyttyään liittovaltioksi uskottavasti luvata toimia aina toisin?

Posted in Kommentit | Tagged , , , | Leave a comment

Elpymisrahasto ja Suomen sekä EU:n etu

Posted on April 16, 2021 by Peter Nyberg

Mistä on kyse?

Brysselissä kokoontunut Eurooppa-neuvosto pääsi viime kesänä sopuun EU:n elpymispaketista. Paketin ilmoitettu tarkoitus oli vauhdittaa jäsenmaiden talouksia ja elpymistä koronaviruksen seurauksista. Siihen sisältyvät EU:n monivuotinen rahoituskehys vuosille 2021-2027 sekä varsinainen 750 miljardin euron elpymisväline (mahtipontisesti ristitty ”Next Generation EU”:ksi). Eduskunta ratkaisee kantansa pakettiin lähiviikkoina.

Suomen neuvottelijat eivät ehkä olleet kovin hyvin valmistautuneet vaativaan tehtäväänsä. Huolimatta elpymispaketin poikkeuksellisesta koosta ja erikoisista järjestelyistä näyttää siltä, ettei Suomessa ollut tehty kunnollista taloudellista selvitystä ja strategista analyysia ennen kokousta. Päätöksenteon taustalla olivat komission ylimalkaiset ja sittemmin kyseenalaistetutkin väitteet paketin taloudellisista ja juridisista tavoitteista ja seuraamuksista. Ne esitettiin myös suomalaiselle yleisölle paketin perusteluina.

Kotimaiset asiantuntijat ovat viime kuukausina esittäneet virallisista väitteistä merkittävästi eroavia arvioita elpymispaketin taloudellisista ja juridisista seuraamuksista Suomelle. Hallitus ei ole näitä arvioita juuri kommentoinut vaan näyttää olevan sitoutunut EU-komission näkemyksiin.

Elpymispaketin vaikutukset

Asiantuntijoiden arvioiden mukaan elpymispaketti ei juurikaan elvytä Suomen taloutta eikä ole parempi ratkaisu kuin kansallisesti valittu finanssipolitiikka. Viranomaiset eivät käytännössä pysty varmistamaan, että Suomelle palautettu osa rahoituksesta (noin 2 miljardia euroa) käytettäisiin kannattaviin sijoituksiin. Tuleva lainan takaisinmaksu (6½ miljardia euroa korkoineen) rasittaa pidemmällä aikavälillä talouskasvua.

Paketin sisältämät uudet EU-verot voivat puolestaan ainakin osittain heikentää suomalaisten tulevaa käytettävissä olevaa tuloa. Suomen nettovelka nousee elpymispaketin takia 4½ miljardilla eurolla. On huolestuttavaa, jos viranomaiset Suomen nykyisellä velkataakalla ja velkaantumisvauhdilla ovat valmiit tällaiseen avokätisyyteen.

Elpymispaketti perustuu EU:n perussopimuksen useiden säännösten kiertämiseen. Voimassa oleva sopimus kieltää tulonsiirrot toisten jäsenmaiden hyväksi (Artikla 125). Yksittäisen jäsenmaan osalta tämä on sallittua odottamattomien katastrofien tapauksessa (Artikla 122). Myös EU-budjetin rahoittaminen lainalla on kielletty (Artikla 310). Elpymispaketti on pyritty rakentamaan niin, että nämä kiellot kierretään ilman että kyseessä olisi niiden kiistaton muodollinen rikkominen.

Tämä onkin elpymispaketin suurin uhka Suomelle. Nykymuotoisen elpymispaketin hyväksyminen merkitsee myös perussopimuksen kiertämisen hyväksymistä. Näin ovi uusille tukipaketeille ja kiertoyrityksille avataan matkalla kohti budjettiunionia. Italia on jo tekemässä yhteisvelasta ja budjettiunionista EU-politiikkansa kulmakiviä. Myös Ranska on ilmoittanut haluavansa suurempaa pakettia.

Tällainen kehitys olisi viime kädessä haitaksi myös budjettivaltaa käyttävälle EU:lle jota useat suuret jäsenmaat tavoittelevat. Unioni itse ei pidemmällä aikavälillä hyödy perussopimuksen kiertämisestä, legitimiteetin vähenemisestä tai kestävän taloudenpidon heikkenemisestä. Mahdollisen yhteistalouden tulee perustua perussopimuksella varmistettuun vastuulliseen taloudenhoitoon, velkajärjestelymahdollisuuteen sekä jäsenmaiden velkaantuneisuuden ja niiden välisten tulonsiirtojen välttämiseen. Tukevaa lakipohjaa vailla olevien tulonsiirtojen käyttö tulee, unionin haitaksi, ruokkimaan jäsenmaiden keskinäistä epäsopua eikä solidaarisuutta.

Lupauksiin olla ehdottamatta uusia paketteja ei kannata luottaa kahdestakaan syystä. Elpymispaketti ei ratkaise yhtään sen taustalla olevia jäsenmaiden taloudellisia perusongelmia (tehottomuus, ylivelkaantuneisuus, heikko verohallinto, kilpailukyvyttömyys). Lisäksi kokemus osoittaa, etteivät EU:ssa sopimukset tai lupaukset pidä (alkaen vakaus- ja kasvusopimuksesta). Edessä olisi lyhyelläkin aikavälillä, perussopimusta muuttamatta ja poliittista keskustelua käymättä, tulonsiirtounioni jossa Suomen tulisi varautua maksajan rooliin. Myös EU:n kantamat uudet verot kasvaisivat ja laajenisivat, kasvavan veropaineen vähitellen johtaessa kilpailuun jäsenmaiden verotuksen kanssa. Tämä taas asettaisi esim. eduskunnan budjettivallalle uusia rajoituksia.

Olisi kuitenkin lyhytnäköistä uskoa, että kyseessä on pelkästään taloutta koskevien sopimuskohtien kiertäminen. Suomessa on vuosikymmeniä pidetty selviönä, että sopimusperusteisuus kansainvälisissä asioissa on etumme ja turvallisuutemme kannalta oleellista. Vaihtoehtohan olisi järjestelmä jossa vallitsisi pehmentymättä vahvemman laki. Jos Suomi nyt surutta antaisi EU:n kiertää sovittuja säädöksiä, olisivat tulevat vaatimuksemme sääntöjen noudattamisesta epäuskottavia. On vaikeaa nähdä mitä hyötyä Suomelle tästä olisi.

Eduskunnan vaihtoehdoista

Mitä eduskunnan kannattaisi tehdä esitetyn elpymispaketin suhteen?

Hyvä yleisperiaate suurten yhteiskunnallisten uudistusten kanssa on toimia niin, että kielteiset seuraamukset ovat mahdollisimman epätodennäköisiä. Tämä ei välttämättä johda samoihin ratkaisuihin kuin ne, joiden tavoitteena on päätöksentekijöiden omien unelmien toteuttaminen. Suuria ja odottamattomia virheitä saattaa kuitenkin jäädä toteutumatta, päättäjien kunniaksi.

Nykymuotoisen elpymispaketin suurimmat riskit ovat Suomen köyhtyminen ja uskottavuuden, vaikutusvallan sekä poliittisen legitimiteetin vähentyminen. Samalla sitoudutaan budjettiunionin ja vähitellen liittovaltion jäseneksi tavalla, joka ei ole edes itse unionille eduksi. Voitettavina ovat tätä ja tulevia paketteja seuraavat lyhyen aikavälin solidarisuuden tunne ja mahdolliset kehut.

Joka ei pidä budjettiunionia tai liittovaltiota riskinä vaan tavoitteena kannattanee silti arvioida, onko sääntöjä kiertävä etenemistie Suomelle laajassa mielessä (ulkopolitiikka, oikeusvaltio, oma ja EU:n legitimiteetti) eduksi vai haitaksi. Vaihtoehtona olisi perusteellinen julkinen keskustelu Suomen EU-tavoitteista ja vaatimus perussopimuksen muuttamisesta uutta unionia sallivaksi.

Riskien vähentämiseksi eduskunnan kannattaisi hylätä nykyinen elvytyspaketti (tai oikeammin, sen rahoitusjärjestelyt). Paketti ei ole Suomen taloudellisen edun mukainen, se ei noudata EU:n perussopimusta niin kiistattomasti kuin Suomen viranomaisten ja suomalaisten on syytä vaatia eikä se ole edes EU:n pidemmän aikavälin edun mukainen. Hyväksymiseen pitää vaatia perussopimuksen muuttamista etukäteen.

Jos eduskunta silti kaipaa lyhyen ajan solidaarisuutta ja ulkopuolisten hyväksyntää olisi mahdollista todeta, että Suomi voisi lahjoitta 4½ miljardia euroa jäsenmaiden väliseen rahastoon, jos se on täysin erillään EU:n budjetista ja perussopimuksesta.

P.S. Tämä kirjoitus on hyötynyt keskustelusta hieman erimielisen mutta hyvin osaavan asiantuntijan kanssa, joka todennäköisesti haluaa pysyä nimettömänä.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , | 2 Comments

Eduskunnan ryhtiliikkeestä ei seuraisi katastrofia

Posted on March 6, 2021 by Peter Nyberg

Eduskunnalla on aito valinnanvara hylätä tai hyväksyä nk. elpymispaketin ja EU:n pitkän aikavälin budjetin kytkentää. Kytkennällä kierretään useita perussopimuksen artikloja ja luodaan käytännössä budjettiunionin alku. Toisin kuin usein annetaan ymmärtää, hylkäämisen kielteiset seuraamukset ovat asian tärkeydestä huolimatta todennäköisesti rajalliset.

Hylkääminen voisi itse asiassa olla sekä Suomelle että EU:lle eduksi vähänkin pidemmällä aikavälillä. Unioni säilyisi ennakoitavana, luotettavana ja legitiimina perussopimuksen kunnioittamisen myötä. Hyväksynnällä taas kyllä vältetään lyhyen aikavälin kiistoja. Samalla sanotaan kuitenkin hyvästit perussääntöjen rehdille soveltamiselle EU:ssa ja tervetuloa vähitellen saapuvalle budjettiunionille ja liittovaltiolle.

Muistutukseksi: Tähän johtopäätökseen vievät näkökohdat perustuvat väistämättä olettamuksiin ja arvioihin. Olettamuksista ja arvioista voi tietenkin olla monta mieltä. Alla esitetyt näkökohdat perustuvat oman harkintani mukaan niistä todennäköisimpiin.

Monille lukijoille nykyisen EU-budjettiehdotuksen poikkeuksellisuus on varmaan tuttu. Budjetin ulkopuolelle luodaan EU:n nostamilla lainoilla rahoitettu nk. elpymisrahasto, josta jaetaan lahjat ja lainat jäsenmaille. Itse budjetissa jäsenmaat sitoutuvat hoitamaan rahaston lainanhoitokulut kymmeniä vuosia. Budjetti ja elpymisrahasto ovat siten kytkettyjä toisiinsa. Uusia maksuja ja EU-tason veroja on myös suunniteltu budjetin kulujen maksamiseksi.

On nimenomaan vältetty ehdottamasta EU-perussopimuksen artiklojen (TFEU Art. 122,125,310) mukaista vaihtoehtoa. Tällainen vaihtoehto olisi esim. jäsenmaiden välinen vapaaehtoinen rahasto. Ehdotus on laadittu nimenomaan budjettiunionin synnyttämiseksi. Taustalla ovat EU:n poliittisen tasapainon keikaus Brexitin myötä, Saksan sisäpoliittinen epävakaus sekä pelko ainakin Italian euroerosta jollei rahatukea olisi luvassa.

Elpymispaketti kytkentöineen on markkinoitu poikkeuksellisena, kertaluontoisena ja tilapäisenä. On myös vakuutettu, että perussopimuksen määräysten kiertäminen on laillista ja hyväksyttävää. Rahaston jakamien lahjojen on väitetty olevan tärkeitä uuden talousnousun edellytyksinä. Mikään näistä väitteistä ei kestä lähempää tarkastelua (kts. esimerkiksi aikaisempia blogejani viitteineen). Kiistatonta on vain se, että rahasto olisi osoitus lyhyen aikavälin solidaarisuudesta, joka tälläkin kertaa liittyy euron pelastamiseen.

EU-budjetin rahoitusehdotus edellyttää jäsenmaiden yksimielisyyttä. Monissa jäsenmaissa, kuten Suomessa, tämä edellyttää eduskunnan myönteistä päätöstä. Näissä tapauksissa on normaalia, että ehdotuksesta neuvotteleva hallitus esittää kantansa alustavana ja eduskuntavarauksella. Kaikki osapuolet tietävät, että hyväksymispäätös saattaa jäädä lopulta saamatta, vaikka tämä tietenkin on harvinaista. Käsittelyn pitkittyessä sovelletaan toistaiseksi edellisen budjetin linjauksia.

Olisi kovin yllättävää, jollei komissio budjettiehdotuksen laatijana olisi valmistautunut varmuuden vuoksi ehdotuksen mahdolliseen hylkäämiseen. Komissio lienee myös valmis lyhyessä ajassa esittämään vaihtoehtoisen budjettiehdotuksen. Uudessakin ehdotuksessaan komissio varmaan säilyttäisi kaavaillut uudet maksut ja verot jotka ovat sille tärkeät budjettiunionin synnyn ja kehittämisen nopeuttamiseksi. Ne ehdotukset pitäisi siten eduskunnan hylkäämispäätöksessään mainita erikseen, jos se haluaa niistä eroon.

Suomalaisiin poliittisiin päättäjiin kohdistuisi todennäköisesti komission ja ehkä myös muiden jäsenmaiden taholta kovaa julkistakin kritiikkiä. Kritiikin varsinainen syy olisi, etteivät Suomen neuvottelijat riittävän aikaisin esittäneet varoituksia elpymisrahaston ja budjettiesityksen välisen kytkennän kansallisesta tärkeydestä. Ongelma on siten osittain suomalaisten neuvottelijoiden omassa huolettomassa valmistelutyössä ja valmiudessa kompromisseihin perusasioissakin.

Myös perussopimusten soveltamiseen liittyisi haasteita. Se edellyttäisi puhtaimmillaan mm. mahdollisen rahoitusavun ehdollisuutta (valvojana kokenut IMF tai EU:n tehtävää varten perustama EVM eikä komissio joka on asianosainen). Tarvittaisiin myös valmius eräiden maiden valtiovelan uusjärjestelyyn sekä jokaisen maan oman mahdollisen tukiosuuden rahoittamiseen. Perussopimuksen noudattaminen vaatisi siten toimenpiteitä joita viime vuosien raha- ja velkaantumispolitiikalla on jätetty EU:ssa tekemättä.

Saa kuitenkin varautua siihen, että puhdasoppista linjaa ei heti enää saada noudatetuksi unionissa. Kritiikin vaimentamiseksi pitää Suomen siten todennäköisesti olla valmis maksamaan vaadittua solidaarisuusrahaa. Se merkitsisi osallistumista muiden jäsenmaiden tilapäiseen ja vapaaehtoiseen rahoittamiseen vähemmänkin puhdasoppisella tavalla. Hylättyään nykyisen budjettiesityksen Suomi olisi kuitenkin paljon uskottavampi jos se samalla ilmoittaisi, että tuki annetaan vain tämän kerran ja tuskallisena kompromissina.

Suomi ei siten voisi enää tässä vaiheessa odottaa maksujensa varmuudella vähentyvän elpymisvälineen nykymuotoa torjumalla. Sen sijaan ainakin elpymisvälineen läpinäkyvyys ja sääntöjenmukaisuus parantuisivat. Myös tulevat yritykset toteuttaa budjettiunionia sääntöjen uustulkinnalla todennäköisesti vähenisivät. Suomi edistäisi siten ehkä ratkaisevasti unionin tarvetta toimia avoimesti ja yhteisesti sovittujen sääntöjen mukaisesti. Myös meneillään oleva kehitys kohti budjettiliittoa ja liittovaltiota ainakin hidastuisi ja selventyisi. Samalla luotaisiin aikaa ja tilaisuus perusteelliselle kotimaiselle keskustelulle EU-tulevaisuudesta niin Suomessa kuin muuallakin.

On esitetty, että ehdotuksen hylkääminen vielä tässä vaiheessa aiheuttaisi rauhattomuutta rahoitusmarkkinoilla. Tämä on tavanomainen väittämä kun halutaan lisätä valtioiden velvoitteita väitetyissä euroalueen pelastusoperaatioissa. Arviot poliittisten päätösten vaikutuksista rahoitusmarkkinoihin ovat kuitenkin osoittautuneet merkittävästi joko ali- tai yliarvioiduiksi. Varsinkin vakavien markkinahäiriöiden sattuessa on EKP usein katsonut tehtäväkseen ryhtyä toimiin rahoitusmarkkinoiden rauhoittamiseksi. Tarvittaessa EKP saattaisi haluta ja pystyä hallitsemaan myös tästä syystä mahdollisesti syntyvää tilapäisesti rauhatonta markkinatilannetta.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , | 1 Comment

Eduskunta tienhaarassa

Posted on February 10, 2021 by Peter Nyberg

Eduskunta käsittelee tänään yleisistunnossaan ehdotusta elvytysrahastoksi ja sen rahoittamista. Tämän jälkeen käsittely siirtyy valtiovarainvaliokuntaan. Tämänpäiväisessä käsittelyssä korostunevat puolueiden kannat ja poliittinen vääntö niiden välillä. Eduskunta on kuitenkin tänään ja lähiviikkoina tekemässä asiallisestikin poikkeuksellisen tärkeitä ratkaisuja.

Juuri nyt olisi tarpeen katsoa päivänpolitiikan ohitse. Pitäisi keskittyä välttämään päätöksiä jotka huonolla onnella johtaisivat Suomen valtiollisen näivettymisen tielle (regret minimax jota on selostettu viitteineen mm. täällä). Kansanedustajien kannattaisikin nyt harkita toimintaansa pidemmän aikavälin maineensa kannalta.

Joka haluaa lahjoittaa EU:n ongelmamaille rahaa voisi sen tehdä usealla tavalla, esim. siihen halukkaiden maiden keskinäisellä sopimuksella. EU-komission ehdotus elvytysrahastoksi on kuitenkin tarkoitettu ennen kaikkea luomaan edellytyksiä tulonsiirtounionin toteuttamiselle. Siihen liittyvät ehdotukset yhteisistä veroista ovat myös alku vero- ja fiskaaliunionille.

Komission ehdotuksessa kierretään käytännössä EU:n oman perussopimuksensa keskeisiä säädöksiä. Tällä EU-viranomaiset osoittavat, että unionin julistamiin periaatteisiin tai lupauksiin ei ole luottamista. Siitä pitäisi olla huolissaan kaikki, jotka pitävät EU-jäsenyyttä Suomen aseman ja turvallisuuden peruskivenä. Heidän kannattaisi varmaan pohtia, millaiseen uusharkintaan tällainen epäluotettavuus ehkä antaa aihetta.

Oleelliset tiedot ja näkemykset elvytysrahastosta ja sen vaikutuksista löytyvät perusteluineen täältä. Hallituksen EU-linjausten mukainen esitys eduskunnalle on monella tavalla epäonnistunut. Se ei merkittävästi edistä Suomen vientiä tai talouskasvua. Se lisää maamme jo korkeaa ja kasvavaa velkaantumista. Se avaa tien EU:n jatkuville tulonsiirroille Suomen aikaisempien kannanottojen ja EU:n perussäädösten vastaisesti. Sen avaa tien myös EU-tason verotukselle, mikä aikaa myöten voi vahingoittaa Suomen hyvinvointijärjestelmää.

Laajempaa julkista keskustelua vaille on jäänyt erityisesti se, mitä rahastoehdotus helposti tuo jatkossa mukanaan. Elvytysrahaston kannattajat siirtävät sellaiset huolet seuraavalle hallitukselle ja eduskunnalle (jotka tietenkin voivat olla nämä samat nykyiset jos huhut syksyllä tulevasta uudesta EU-rahoituspaketista pitävät paikkaansa). Onko päättäjiemme helpompi kieltäytyä maksuista seuraavan, varmuudella saapuvan EU-kriisin yhteydessä? Vastauksen puute on tulkittavissa niin, ettei kieltäytymiseen haluta tai uskalleta sitoutua.

Kysymyksen tekee erityisen tärkeäksi se, että on taas herätetty henkiin keskustelu EU:n ja/tai euroalueen oman finanssipolitiikan synnyttämisestä (tässä ja tässä). Käytännössä tämä olisi elvytysrahaston jatko jolloin tulonsiirrot, yhteisvelka ja yhteiset verot tulisivat pysyviksi.

Järjestelmä pyrittäisiin todennäköisesti toteuttamaan ”euron pelastamiseksi” tilanteessa jossa kieltäytyminen olisi poliittisesti mahdollisimman hankala. Tärkeät juridiset esteet EU:n perussäännöissä olisi jo elvytysrahaston yhteydessä tulkittu pätemättömiksi. Suomi lipsuisi nykyisellä myöntyvyyspolitiikallaan helposti tulonsiirto- ja fiskaaliunionin jäseneksi ilman, että siitä olisi koskaan kokonaisvaltaisesti keskusteltu tai päätetty.

Tällaisen huolestuttavan kehityskulun todennäköisyyttä voidaan Suomen eduskunnassa lähiviikkoina vielä ratkaisevasti vähentää.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , , , | 1 Comment

Ajatuksia Suomen kaipuusta liittovaltioon

Posted on January 22, 2021 by Peter Nyberg

Jo pitkään on tiedetty, vaikkei myönnetty, että ”euron pelastamiselle” on vain kaksi tietä. Toisaalta euromaa voi täysin sopeutua kiinteäkurssijärjestelmään, jolloin kotimaiset tulot ja järjestelmät joutuvat nopeasti sopeutumaan taloustilanteen muuttuessa. Toisaalta euromaan voi sallia poikkeavankin tästä vaatimuksesta esim. poliittisista syistä, jolloin se pysyvästi tarvitsee taloudellista tukea muilta mailta.

Käytäntö löytyy tietenkin kompromissina jostain näiden kahden äärilaidan väliltä. Liialliset poikkeamiset sekä tulonsiirtojen vastustaminen uhkaavat kuitenkin jatkuvasti euroalueen eheyttä. Niiden estämiseksi monet, myös Suomessa, uneksivat pysyvästä EU:n juridiseen, poliittiseen ja taloudelliseen ylivaltaan perustuvasta järjestelmästä eli jonkintyyppisestä liittovaltiosta.

Nimenomaan”euron pelastamisen” näkökulmasta liittovaltion keskusvirasto (”liittohallitus”) päättäisi velvoittavasti ainakin valtioiden välisistä tulonsiirroista sekä valtioiden budjettien ja sopeutumispolitiikan pääpiirteistä (mm. alijäämät, verotus, työmarkkinasäännöt). Historiasta päätellen liittohallituksen päätösvalta kansalaisten arkeen kuitenkin vähitellen kasvaisi, mahdollisesti hyvinkin laajaksi.

Suomessa näyttävät ainakin asiantuntijat yhä laajemmin hyväksyvän näkemyksen, että euro ei nykyisellään ole ollut eikä ole maallemme eduksi. Mielenkiintoista kyllä eräät ovat vetäneet tästä johtopäätöksen, että euroriippuvuutta pitää lisätä eikä vähentää: Suomen olisikin pyrittävä EU-liittovaltion toteuttamiseen ja sen jäseneksi. Syyt tähän näkemykseen vaihtelevat ja ovat äärimmäisyyteen yksinkertaistaen kolme: EU on turvallisuudellemme välttämätön, EU:n hyvää politiikkaa estävät vain niskuroivat jäsenvaltiot tai EU pakottaa suomalaiset ongelmakansalaiset ruotuun.

Suuri osa Suomen päättäjistä (politiikka, talouselämä, media) näyttää näistä syistä päätyneen hyväksymään idean EU-liittovaltiosta ja maamme liittämisestä siihen. Muulla tavoin on vaikeaa selittää jatkuvaa valtaoikeuksien siirtämistä Helsingistä Brysseliin. Viimeisin esimerkki tästä on päättäjiemme valmius hyväksyä ehdotettu elvytysrahasto (tietopaketti tässä) melkein keskustelematta ja ilmeisesti tekemättä juurikaan selvityksiä rahaston pidemmän aikavälin vaikutuksista ja seuraamuksista.

Yrittäkäämme siis joiltain osin kuvitella, millaista elämä saattaisi Suomessa olla pitkälle keskitetyn EU-liittovaltion osana.

Suomalaiset eläisivät yhteiskunnassa, jossa tärkeimmät päätökset tehdään hyvin kaukana heistä. Korkeimmat kotimaiset viranomaiset olisivat etupäässä liittovaltion käskynhaltijoita ja viestintuojia jotka toteuttavat muualla tehtyjä päätöksiä (vrt. Suomen Pankki tällä hetkellä). Päättäjiksi nimetyille tämä merkitsisi huomattavaa helpotusta kun vastuu päätöksistä on muualla. Yksittäisen kansalaisen mahdollisuus saada mielipiteensä kuuluviin valtakuntaa koskevissa asioissa olisi vastaavasti nykyiseen verrattuna hyvin vähäinen.

Alue- ja kuntaviranomaisilla olisi suurempi vapaus tehdä päätöksiä omilla vastuualueillaan. Niiden tehtäväksiannot, noudatettavat säännöt ja resurssit riippuisivat kuitenkin ainakin osittain korkeammalla tasolla tehdyistä päätöksistä. Alla mainittu hyvinvointivaltion alasajo myös korostaisi alueiden ja kuntien merkitystä niukkojen resurssien tehokkaina käyttäjinä.

Kansalaisille olisi tarjolla koko liittovaltion yksityiset ja julkiset työpaikat vapaiden työmarkkinoiden ja vapaan matkustamisen merkeissä. Suomalainen saisi vapaasti työskennellä tai opiskella Saksassa tai Kreikassa ja italialainen voisi hakea virkamieheksi Suomeen. Nämä vapaudet olisivat kuitenkin käytännössä tarjolla vain niille, joilla on riittävän monipuolinen kielitaito. Kieliä taitamattomien työasema ehkä heikkenisi ulkomaisen työvoimatarjonnan lisääntyessä. Englanti menettäisi vähitellen asemaansa ainakin julkisen hallinnon yleiskielenä saksan ja ranskan kustannuksella.

Suurimpia muutoksia tavalliselle kansalaiselle olisi nk. hyvinvointivaltion alasajo. Ilmainen koulutus, terveydenhoito sekä toimeentulotuen eri muodot vaativat korkeaa verotusta joka nyt kilpailisi kasvavan liittovaltioverotuksen kanssa. Yritysten kilpailukyvyn ja kotitalouksien ostovoiman takia olisi muita kuin liittovaltion kantamia veroja jossain vaiheessa välttämätöntä laskea.

Monien kansalaisten elintaso laskisi merkittävästi koulutuksen ja terveydenhuollon kustannusten noustessa ja maan sisäisten tulonsiirtojen vähetessä. Vaikutus olisi suurimmillaan alhaisissa tuloluokissa ja syrjäseuduilla. Jos tilanne Suomessa muuttuisi kriittiseksi olisi kuitenkin saatavissa liittovaltiolta tulonsiirtoja elintason tukemiseksi.

Suomen ulkopoliittinen asema muuttuisi ratkaisevasti. Suomi ei ole halunnut asemaa, jossa se uudelleen voitaisiin mieltää Ruotsin tai – mikä pahinta — Venäjän vaikutuspiirin osaksi. Sellaisen aseman torjumiseksi pitää kuitenkin löytää ulkopuolinen mahdollisimman vahva tukija. Olemme jo pari kertaa sadan vuoden aikana yrittäneet saada tukijaksemme Saksan, tunnetusti huonoin tuloksin. Kaipuu vielä uuteen liittovaltioon (aikaisempien Ruotsin ja Venäjän liittojen lisäksi) voidaan ehkä tulkita kolmanneksi yritykseksi saada Saksalta turvaa pelkäämiltämme lähinaapureilta.

Suomi olisi liittovaltion osana rajaseutua EU:n suurimpaan ja kiistanalaisimpaan naapuriin Venäjään. Nykyinen erityissuhde naapuriin käytännössä loppuisi, kun suomalaisilla päättäjillä ei juurikaan olisi sanomista liittovaltion ulkopolitiikkaan. Liittovaltio osaltaan vastaisi Suomen turvallisuudesta mutta Suomen olisi vastaavasti alisteinen liittovaltion ulkopolitiikkaan ja sen seuraamuksiin. Ei olisi toivoakaan enää pysyä mahdollisten suurvaltaselkkausten ulkopuolella mutta ehkä näiden selkkausten todennäköisyys Euroopan osalta laskisi?

Liittovaltio vaikuttaisi syvällisesti monen suomalaisen arkeen, eikä välttämättä vain myönteisesti. Jää loppujen lopuksi epäselväksi minkä takia elämä mahdollisessa tulevassa liittovaltiossa olisi suomalaisille autuaampi kuin elämä itsenäisenä. Jää myös arvailujen varaan, tulisiko tämä liittovaltion kokeilu loppujen lopuksi osoittautumaan onnistuneemmaksi kuin kaksi aikaisempaa.

Vastauksista riippumatta kansalaiset vuosikymmenten kuluessa epäilemättä tottuisivat uuteen yhteiskuntaansa jos vain kärsivällisyys ja rauha jatkuvat.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , | 3 Comments

Uudet päättäjätaidot tarpeen

Posted on December 28, 2020 by Peter Nyberg

Joskus yksinkertaisesti kyllästyttää.

Suomi on suurissa taloudellisissa vaikeuksissa. Ne liittyvät osaltaan Suomen kyvyttömyyteen sopeutua euroon ja pyrkimyksiin korvata tätä velkaantumisella. Koronakriisi pahentaa näitä pulmia ja antaa päättäjille tilaisuuden hyvällä omallatunnolla puhua muusta kuin perusongelmistamme. Niistä on ollut melkein mahdotonta saada keskustelua aikaan.

Liittyessään aikoinaan euroalueeseen Suomi luopui edeltävinä vuosikymmeninä välttämättömäksi osoittautuneesta talouspolitiikan välineestä. Markan toistuvat devalvaatiot olivat osoittaneet, että suomalaiset eivät pystyneet keskenään sopimaan kilpailukykyä ylläpitävästä kustannusten (eli toisin päin tulojen) jaosta. Osapuolet halusivat itselleen suuremman osan arvonlisäkakusta kuin muut olivat valmiita antamaan, kehutusta ”sopimusyhteiskunnasta” huolimatta. Luottamusta ei riittänyt pysyvän ratkaisun aikaansaamiseksi.

Maassamme oli jo kauan kokeiltu valuuttakurssin kiinnittäminen muihin valuuttoihin ja indekseihin oman keskuspankin ja eri hallitusten voimin. Yritys päätyi katastrofiin (pankkikriisi) kun pääomamarkkinat melko nopeasti avattiin 1980-luvulla. Riittävän moni vastuullinen ei ymmärtänyt, että on mahdotonta yhdistää vapaita pääomaliikkeitä, kiinteää valuuttakurssia ja omaa rahapolitiikkaa. Maksuvalmiuskriisi vältettiin erittäin täpärästi muutaman luottavaisen ulkomaisen pankin avulla.

Kokemuksesta viisastumatta suomalaiset päättäjät kiinnittivät markan uudelleen muutama vuosi kriisin jälkeen, tämän kerran tulevaan euroon. Kiinnitys ei nytkään ottanut huomioon kansalaisten keskuudessa vallitsevaa kilpailukykyä syövää eripuraa. Tällä kertaa kiinnittämistä perusteltiin viime kädessä poliittisella välttämättömyydellä (turvallisuus, arvoyhteisö, länsiliittouma). Ehkä luotettiin siihen, että ulkomaisten valvonnassa peruuttamattomaksi julistettu kiinnitys vihdoin pakottaisi osapuolet sopuun tulonjaosta.

Ennakoitavissa olevia ongelmia ilmaantui taas finanssikriisistä toipumisen yhteydessä, jolloin Suomen talouskasvu pysyi heikkona. Koska kilpailukyvyn ongelmia ei enää voitu lopuksi korjata valuuttakurssia muuttamalla, kotimainen epäsopu tuloista johti nyt tuotannon ja työllisyyden heikentymiseen (katso esimerkiksi tässä ja tässä ).

Viime vuosina epäsopu on osaltaan näkynyt julkisen sektorin velkaantumisena. Toisaalta heikko tulokehitys ei ole riittänyt hyvinvointikustannusten kattamiseen ja toisaalta valtio on käytännössä kantanut osan työvoimakustannuksista (muistutus tässä ). Kustannukset on siis siirretty aikaan, jolloin lainat korkoineen maksetaan takaisin. Halvan ja runsaan lainarahoituksen turvin suomalaiset ovat vuosikausia muutenkin sallineet itselleen tuloja ylittävät menot, toistaiseksi alhaisin kustannuksin. Tällöin on ehkä unohtunut, että nyt etupäässä ulkomaalaiset toimijat päättävät kuinka kauan suomalaisten velka pysyy helposti hoidettavana.

Suomen suhteellisen alhaista velkaantumista kehuvat päättäjämme unohtavat usein muistuttaa, että valtiomme velkaantuminen on ollut erittäin nopea jopa EU:n mittakaavassa. Julkinen velkamme lähenee jo 70% vuoden tuotannosta ja on kymmenessä vuodessa kasvanut 52 mrd euroa yli 160 mrd euroon vuonna 2019. Sen lisäksi valtion takaukset ovat kasvaneet 37 mrd euroa noin 60 mrd euroon, eli valtion välittömät vastuut olivat jo viime vuonna 220 mrd euroa. Tästä puuttuvat vielä mm. valtionyritysten vastuut, lain mukaiset vastuut eläkkeistä sekä kuluvan vuoden velkalisät.

Suomalainen vauva siis syntyi jo vuoden alussa niskassaan yli 40.000 euroa velkaa. Lisää on luvassa, koska viime hallitukset eivät ole osanneet tai halunneet ryhtyä toimiin velkaantumisen lopettamiseksi. Päinvastoin, nykyinen hallitus kasvattaa velkavastuita sekä koronan takia että rahoittaakseen mm. lahjoja ja tukia muille EU-maille (katso tässä). Selvää julkisesti keskusteltavaa ja uskottavaa ohjelmaa ei ole esitetty jatkuvan velkaantumisen lopettamiseksi.

Velanotto vaatii luottamusta. Koska valtiolla on rajoitetusti muita kuin verotuloja on velkaantuminen yksinkertaisesti lupaus suomalaisille tulevista lisäveroista ja/tai edunleikkauksista. Valtioiden ei yleensä ole pakko maksaa velkojaan takaisin nettomääräisesti, mikä on vain tilapäinen eikä pysyvä lohtu. Se edellyttää, että uutta lainaa on tarjolla vanhan maksamiseksi. Tämä taas käy päinsä markkinataloudessa vain niin kauan kuin valtiot maksavat sovittuja korkoja ja säilyvät luottokelpoisina. Maksuvalmiushäiriö nostaa heti korkoja, sulkee muut kuin viralliset rahoituskanavat ja johtaa ulkopuolisten valvomaan tervehdyttämisohjelmaan (EKP, komissio, EVM, ehkä IMF).

Luottamus vaatii näyttöä. Mikään taho ei myönnä rahoitusta jollei ole varmaa, että ainakin sovitut korot maksetaan. Jokainen korkoprosentti merkitsee aikaa myöten Suomen valtion vuosittaisten menojen yli 1½ mrd euron nousua. Ottaen huomioon Suomen eurojäsenyyden painaman matalan talouskasvun, paljonko lisävelkaa voi vielä ottaa ennen kuin aina mahdollinen rahaolojen muutos vaatii valtiontalouden paniikkijarrutusta? Päättäjämme eivät nähtävästi tätä pelkää mutta luulisin, että rahoittajat kyllä ovat alkaneet sitä jo miettiä.

Poliittisilla päättäjillä ei ole muita resursseja kuin ne, jotka he lain voimalla ottavat kansalaisilta uudelleen jaettaviksi. Asettumalla aikanaan valittaviksi päättäjämme uskoivat, että he ovat muita taitavampia ratkaisemaan näiden resurssien käyttöä. Mennyt vuosikymmen osoittaa, että taidot eivät ole riittäneet ainakaan nopean talouskasvun tai korkean työllisyyden aikaansaamiseen. Sen sijaan taidot ovat riittäneet lisäresurssien lainaamiseen, niiden lahjoittamiseen ulkomaiden hyväksi sekä päätösvallan siirtoon ulkomaille.

Näin ei yksinkertaisesti voi jatkua. Kuinka kauan kestää ennen kuin laajempienkin piirien mielestä kyllästyttää ja vaaditaan päättäjiltä uusia ja parempia taitoja?

Toivotan tämän lukijoille kaikesta huolimatta hyvää uutta vuotta 2021.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | 1 Comment

Elvytysrahasto ja poliittinen vastuu

Posted on November 25, 2020 by Peter Nyberg

EU:n elvytysrahastoa vastustavat Unkari ja Puola eivät edusta EU:n muiden jäsenmaiden yleisesti kannattamia arvoja. Siitä huolimatta näiden kahden maan vastustuksessa on yksi hyväkin puoli. Se saattaa avata myös Suomelle uuden mahdollisuuden harkita kallista sitoutumistaan rahastohankkeeseen. Harkintaan olisikin syytä.

Valtaosa eduskunnasta valmistautuu hyväksymään EU:n elvytysrahaston missä muodossa tahansa. Hanke on markkinoitu eduskunnalle kertaluontoisena erityisratkaisuna ja koko unionia kattavan elvytyspolitiikan mahdollistajana. Tämä siitä huolimatta, että nämä väittämät yhä selvemmin paljastuvat virheellisiksi tai tarkoitushakuisiksi. Silti ne antavat halukkaille muodollisen syyn olla vastustamatta hanketta.

Rahaston rahanjako ei käytännössä liity koronan talousvaikutuksiin eikä edes nykyhetken taloudellisiin vaikeuksiin. Sen taustalla ovat yleinen, pidemmän aikavälin huono talouskehitys ja -politiikka sekä alhaisten tulotasojen paikkaamishalu. Rahasto on keskimäärin pieni suhteessa EU-talouden kokoon ja sen kysyntävaikutus epävarma. Elvytys ei edes ehdi kuluvan vuoden hätään vaan siirtyy ensi ja seuraavien vuosien puolelle. Mainostettu vaikutus Suomen vientiin jää siten pieneksi ja kyseenalaiseksi.

Rahaston yhteyteen kytketty alijäämäinen EU-budjetti avaa tien budjetin kasvattamiselle ja EU-veroille. Lainojen hoitomenojen ja uusien verojen maksumiehiksi joutuvat pääosin tietenkin samat kansalaiset jotka maksavat jäsenmaiden muutkin julkiset kustannukset. Uudet rahoitettavat elvytyshankkeet liittyvät ilmasto- ja digitaalipolitiikkaan. Hankkeet valikoituvat sijoitusohjailuun kokemattoman komission valvonnassa. Siten jää hyvin epäselväksi, syntyykö aikanaan riittävästi lisätuloa lainanhoitomenojen kattamiseksi.

Rahastoehdotus on muodollisesti kertaluontoinen, mutta sen hyväksyminen luo ennakkotapauksen. On jo nähtävissä lisääntyvästi merkkejä siitä, että monella taholla EU:ssa vastikkeettoman rahan jakamiselle halutaan jatkoa ja jopa pysyvyyttä. Yksinoikeudella virallisia ehdotuksia tekevä EU-komissio on varmasti valmis siihen heti kun tilaisuus tarjoutuu. Tulevilla hallituksilla ja eduskunnilla tulee olemaan poliittisesti nykyistä vielä vaikeampaa kieltäytyä lisämaksuista.

Ainakin Suomelle ja suomalaisille ehdotuksen hyväksyminen tulee siis kalliiksi. Jokainen järjestelmän Suomelle myöntämä tukieuro maksaa (korkoeroineen) veronmaksajillemme enemmän kuin kaksi euroa. Väitetty rahaston synnyttämä vientimme lisäys arvioidaan asiantuntijapiireissä pieneksi. Järjestelmän rahoittama sijoitustoiminta vaatii viranomaisten siunausta mikä ei lupaa hyvää hankkeiden kannattavuudesta. Lisää tätä samaa on odotettavissa lähitulevaisuudessa.

Kansanedustajien valtaosaa nämä näkymät eivät valitettavasti näytä häiritsevän. Edustajat näyttävät myös hyväksyvän EU-perussopimuksen jatkuvan kiertämisen eli käytännössä sen rikkomisen. Tämä ei saa Suomen valtamediaa ja viranomaisia kyseenalaistamaan käsitystään maastamme oikeusvaltion ja demokratian ruumiillistumana. Saa käsityksen, että riskien hallintaa tärkeämpi on muodollisuuksien mahdollistama säyseä sopeutuminen melkein mihin tahansa jäsenmaiden enemmistön näkemyksiin.

Nykyiset kansanedustajat jättävät siis rahastohankkeen todennäköiset pidemmän aikavälin vaikutukset tulevien päättäjien huoleksi. Näihin vaikutuksiin kuuluvat mm. kertaluontoisten tulonsiirtojen muuttuminen pysyviksi, unionin verotusoikeuden kasvu kansallisen verotuksen rinnalle sekä suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rapautuminen rahoituksen ehtyessä.

Uskoisi, että tällaiset odotetut vaikutukset ovat kansalaisten kannalta varsin merkittäviä. Vain vastuuton päättäjä jättäisi ne siksi nyt huomiotta.

Posted in Kommentit | Tagged , , | 1 Comment

Elvytysrahastoko turvallisuutemme takaajaksi?

Posted on October 27, 2020 by Peter Nyberg

Suomen hallitus ja eduskunta näyttävät olevan käytännössä valmiita hyväksymään siirtymisen EU:n yhteisvelan ja tulonsiirtojen aikaan. Ne katsotaan ilmeisesti välttämättömiksi EU:n ja etenkin euroalueen koossapitämiseksi. Suomessa tämä on määritelty turvallisuuskysymyksenä arvokkaimmaksi yli kaiken muun.

Hallituksemme vakuuttaa, että se on sitoutunut yhteisvelkaan vain tämän yhden kerran. Tulevat hallitukset ja eduskunnat saisivat siis vuorostaan päättää mahdollisesta jatkosta. Jatko on kuitenkin jo käytännössä selvä. Yhteisvelkahankkeen perimmäiset syyt eivät liity koronaan vaan ovat pysyviä. Lisäksi suostuminen ennakkotapaukseen osoittaa kaikille rahaa tarvitseville tahoille suomalaisten päättäjien mielenlaadun.

Välitön syy kriisiin ovat tällä kertaa valtioiden omat toimenpiteet koronan torjumiseksi. Ne ovat aiheuttaneet laajaa tulojen (ml. verotulojen) laskua ja valtion menojen kasvua kansantalouksissa. Kansallisten budjettien kasvavia alijäämiä katetaan lisävelalla. Lisävelkaa myöntävät kansainväliset sijoittajat tai, yhä tavallisemmin, eurojärjestelmän keskuspankit EKP:n ohjeistuksella. Tarkoitus on nyt toteuttaa osa velkaantumisesta ja varojen uudelleenjako EU:n kautta.

Koronarasite ei ole perimmäinen peruste siirtyä yhteisvelkaan. Perimmäinen syy on, että useat EU:n (eteläiset) jäsenmaat eivät selviä eurojäsenyydestään. Eurojäsenyyshän edellyttää talouselämältä ja talouspolitiikalta ketteryyttä kilpailukyvyn, tulotason ja vakauden ylläpitämiseksi. Ilman ketteryyttä tuotanto ja tulotaso kärsivät kiinteäkurssijärjestelmästä, ja kasvu, hyvinvointi sekä ostovoima jäävät muita maita jälkeen. Tilannetta voidaan korjata vain (tilapäisesti) velanotolla, (keskipitkällä aikavälillä) tulonsiirroilla tai (pysyvästi) eurosta irtaantumalla.

Tällaiseen ketteryyteen euroalueen ongelmamaat, joihin Suomikin nykyään on pakko laskea, eivät ole pystyneet monesta eri syystä: menokuri puuttuu, verojärjestelmä ontuu, työmarkkinat ovat jäykät jne. Etenkin Italia on, Saksan kauhuksi (vientimarkkinat ja saatavat), käytännössä antanut ymmärtää että ketteryyden puutetta on korvattava tulonsiirroilla jos halutaan euroalueen säilyvän ehjänä. Ehdollista tukea (EVM:ltä) ei hyväksytä eikä edullistakaan lisävelkaa jakseta kantaa. Tämä edellyttää pysyvää siirtymistä EU:n yhteisvelkaan jolloin kasvavia pysyviä tulonsiirtoja voidaan toteuttaa yksittäisten maiden kustannuksella mutta kasvattamatta niiden suoraa velanottoa.

Tulonsiirtojen yhteisvelkaisella rahoittamisella on EU-johdon ja muiden intoilijoiden kannalta ainakin kolme merkittävää etua verrattuna siihen, että tulonsiirrot rahoitettaisiin suoraan jäsenmaiden budjeteista. Yhteisvelka voidaan määritellä EU:n eikä sen jäsenmaiden velaksi (kirjanpitokikkailu). Velkarahoituksen käyttö ei enää ole tulonsiirtoja antavan jäsenmaan yksin päätettävissä (EU-budjetin menopuolen kasvattaminen). Velanhoitomenot avaavat vähitellen lisääntyvät mahdollisuudet EU-verotuksen kasvulle (EU-budjetin tulopuolen kasvattaminen). Kyse on siis budjettiunionin synnyttämisestä ja se on merkittävä askel uuden liittovaltion luomisessa.

Vahvat voimat vievät nyt EU:ta ja erityisesti euroaluetta pois siitä rajallisesta ja kurinalaiseksi uskotusta unionista, johon Suomi aikanaan liittyi. Suunta on kohti liittovaltiota jonka osat eivät enää itse vastaa tekemisistään vaan tarvittaessa pelastetaan muiden rahoilla. Saksan SPD:n kansleriehdokas sanoi jo loppukesällä, että elvytysrahasto tarvitaan pysyvänä. EKP:n pääjohtaja on samoin äsken kehoittanut harkitsemaan pysyvän elvytysrahaston luomista. Ranska liittolaisineen on pitkään puhunut tiukemman liiton puolesta. Sitä vastustava Iso-Britannia on jättänyt EU:n, ja Saksa pelkää vientimarkkinoidensa ja vaikutusvaltansa kutistuvan jos euroalue rakoilee.

Suomen EU-jäsenyyden kulmakiveksi muodostunutta eurojäsenyyttä on käynyt selvästi vaikeammaksi perustella taloudellisesti. Julkisuudessa sitä on siksi ryhdytty perustelemaan yhä enemmän osana turvallisuus- ja ulkopolitiikkaa. Taustalla lienee ajatus, että siihen liittyviä päätöksiä ei silloin niin helposti voida julkisesti arvostella niiden korkeiden taloudellisten ja yhteiskunnallisten kustannusten perusteella.

Ajatus on erikoinen. Turvallisuudellakin on taloudellinen perustansa ja vahva talous lisää sekä maan vaikutusvaltaa että toimintavaihtoehtoja. Nykyisen kehityksen jatkuminen ei kuitenkaan merkitse suomalaisen talouden vahvistumista. Suomi ei edes hyvinä vuosina ole ollut todellisuudessa eurokelpoinen. Yhteisvelka, tulonsiirrot ja syntyvän budjettiunionin muut osat eivät paranna suomalaisen talouselämän ketteryyttä ja kasvuvoimaa.

Suomalaisia päinvastoin uhkaa suhteellinen köyhtyminen matalan kasvun ja lisääntyvien tulonsiirtojen takia. Heidän henkilökohtaista turvaansa uhkaa hyvinvointiyhteiskunnan asteittainen purkaminen EU-kustannusten nousun johdosta. Samalla itsemääräämisoikeuden kaventuminen voi vaikuttaa monella tavalla kielteisesti mm. turvallisuuspolitiikkamme perusteisiin.

Vastuullinen hallitus keskittyisi nyt (koronatoimenpiteiden lisäksi) edistämään sopua työmarkkinoilla kustannusjoustojen lisäämiseksi. Ruotsissa ja Saksassa jo kauan sitten sovittu työntekijöiden edustus yritysten päättävissä elimissä lienee meilläkin edellytys joustojen vaatimalle luottamukselle. Samalla tulisi varmistaa, ettei käytetä eurokelpoisuuden parantamisen hedelmiä EU:n yhteisvelkojen tai tulonsiirtojen katteeksi. Eduskunnan tulisi siksi määrätietoisesti kieltäytyä hyväksymästä elvytysrahastoa ja EU:n budjetin rahoittamista velaksi.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , | 1 Comment

Mitä tehdä jos EU:hun ei voi luottaa?

Posted on September 9, 2020 by Peter Nyberg

Epäluotettava EU muodostaa Suomelle vaikeamman ongelman kuin monille muille jäsenmaille.

Jos EU:n antamiin lupauksiin ei voida luottaa, on Suomen tärkeimpänä pitämä jäsenetu eli turvallisuuslisä melkein arvoton. Se kuitenkin nähdään vasta sitten joskus, siinä epätoivottavassa ja harvinaisessa tilanteessa jossa turvalisä tarvittaisiin. Sen sijaan Suomen on siihen mennessä täytettävä kaikki EU:n hyvin konkreettiset ja yhä kalliimmiksi käyvät velvoitteet.

Viimeisin näistä velvoitteista näyttää olevan säädösten vastaiseksi arvioitu ja kalliiksi käyvä sitoumus rahoittaa orastavaa uutta fiskaaliunionia. Tämä on taas uusi askel kohti itsemääräämisoikeutemme menetystä. Onko ehkä arvoton turvalisä tämänkin arvoinen?

Voisiko mahdollisesti EU:n palauttaa sääntöjensä noudattamisen tielle?

Muistutus unelmista

Suomi on toivonut EU:lta ainakin kansallista turvallisuutta, mainetta länsiblokkiin kuuluvana maana, yleistä vakautta sekä vapaita markkinoita viennillemme niin Euroopassa kuin muualla. Vastasuorituksena Suomi lupautui liittyessään noudattamaan EU:n perussopimusta. Tämä edellytti pitkälle menevää säädösten yhtenäistämistä yhteismarkkinoiden varmistamiseksi. Se myös kielsi mm. julkisen velkaantumisen rajatta sekä muiden jäsenmaiden rahallisen tukemisen.

Liittyessään EU:hun Suomi olisi voinut vaatia itselleen oikeutta jäädä toistaiseksi euroalueen ulkopuolella (kuten Britannia, Tanska, Ruotsi). Tätä ei tehty siitä huolimatta, että ajoittaiset välttämättömät markan devalvaatiot olivat osoittaneet Suomella olevan jatkuvia vaikeuksia ylläpitää yritysten kilpailukykyä sisäisillä joustoilla. Monella taholla luotettiin kuitenkin siihen, että eurojäsenyys itsessään opettaisi etenkin työmarkkinaosapuolille malttia ja joustavuutta.

Muistutus todellisuudesta

Kokemus ei ole monelta osin vastannut alkuperäisiä toiveita ja odotuksia. Turvaa ja taloudellista vakautta ei viime vuosikymmeninä ole ollut merkittävästi enemmän kuin 1990-luvun loppupuolella. Yhteismarkkinat ovat olleet vapaat mutta niiden hyväksikäyttöä on vaikeuttanut kilpailukykymme puute jonka ylläpitoa euroalueen jäsenyys on vaikeuttanut. EU-aika on Suomelle ollut hitaan kasvun ja nopean velkaantumisen aikaa.

Lisäksi eurojärjestelmä on ollut jatkuvien pelastusoperaatioioden kohteena 2010-luvulta lähtien. Nämä operaatiot on toteutettu perussopimuksen vakauteen pyrkiviä säädöksiä kiertämällä (kasvu- ja vakaussopimus, velkaantumisrajoite, muiden jäsenmaiden tukeminen, yhteisvelka EKP:n ja EVM:n kautta). Nyt ehdotetaan lisäksi, että EU saisi rahoittaa budjettiaan velaksi ja aloittaa yhteisten (haitta)verojen kannon.

EU on jo kauan ylpeillyt sillä, että sen toiminta perustuu sopimuksiin ja säädöksiin. Tämä pienten jäsenmaiden turvaa on kuitenkin vuosikymmeniä heikennetty (esim. livääntyvät enemmistöpäätökset). Samalla on taloudellisesti merkittävia säädöksiä joko kierretty (julkisen sektorin rahoitustuki), jätetty huomiotta (julkinen velkaantumisraja, vakaus- ja kasvusopimus) tai tulkittu alkuperäisen tarkoituksen vastaisesti (toisen jäsenmaan rahoitus- ja velkatuki).

Nykytilanne

Nyt on vuorossa jäsenmaiden välisten tulonsiirtojen lisäys (koronalahjat, ehtoja vailla olevat lainat) sekä EU:n budjetin rahoittaminen yhteisvelalla. Hallituksemme näyttää jälleen kerran uskovan lupauksiin ja vakuuttaa, että tämä kaikki on tarpeellista ja tilapäistä. Uskon varmuutta pitäisi kuitenkin horjuttaa se, että Saksan liittokansleriksi pyrkivä finanssiministeri, toisin kuin nykyinen liittokansleri puolueineen, on jo todennut että uudesta järjestelmästä pitäisi tehdä pysyvä (tässä ja tässä).

On todennäköistä, että maamme hallitus ja eduskunta, samoin kuin asioihin perehtyneet tavallaisetkin suomalaiset, tässä vaiheessa ja viimeistään presidentin arvion jälkeen jo epäilevät asian olevan toisin. Tähän viittaa mm. maamme ykköslehden lisääntynyt kiinnostus paimentaa lukijoitaan käsitellessään asiaa pääkirjoitussivullaan ( tässä ja tässä).

Lehti näyttää jopa kannustavan harjoittamaan lisää EU-säädösten vastaista toimintaa toivoessaan nopeaa muutosta rahapolitiikan tavoitteisiin (tässä).

Suomi on siis jäsenenä unionissa jossa sopimuksien ja säädösten soveltamiseen ei voida luottaa kuin hetken. Sovituista teksteistä ei voi päätellä, miten määräyksiä aikaa myöten aiotaan tulkita ja soveltaa. Lupausten voimassaolon pituudesta ja luonteesta ei voi tietää paljoakaan. Ei ole enää varmuutta siitä, että jäsenyys unionissa todella tarjoaa sitä turvallisuutta, rauhaa, hyvinvointia tai arvomaailmojen yhteyttä mitä Suomi aikanaan tavoitteli.

Helppoa lääkettä sääntöjään rikkovan yhteisön toiminnan muuttamiseksi ei enää ole. Sääntöjen rikkomisia ei ennakoitu eikä siten huomioitu Suomen liittyessä EU-jäseneksi. Sen jälkeisiin rikkomuksiin olisi kuitenkin etenkin pienissä jäsenmaissa voitu ja pitänyt reagoida voimallisemmin. Rikkomukset ovat olleet mahdollisia koska mm. suomalaiset päättäjät monella eri tasolla niin kauan ovat hiljaa niitä hyväksyneet.

Mitä lääkkeeksi?

Suomella ja muillakin pienillä jäsenmailla on erittäin painavat syyt saada tilanne korjatuksi ja EU:sta taas omia sääntöjään noudattava yhteisö. Se on käytännössä ainoa tapa varmistaa sekä oma vaikutusvalta että tunnistettavat yhteiset EU:n tavoitteet. Ilman näitä ei ole mitään takeita siitä, että jäsenyys viime kädessä palvelee toivotulla tavalla myös pienten maiden nykyisiä ja tulevia kansalaisia.

Ongelmaan on olemassa periaatteessa helppo ja käytännössä hyvin vaikea ratkaisu. Säädösten rikkomiset ja uustulkinnat loppuvat, kun kulloinkin riittävä määrä jäsenmaita ei enää niitä hyväksy. Ongelman ratkaiseminen edellyttää siten, että jäsenmaat kieltäytyvät päätöksistä ja ohjelmista jotka eivät perustu aikaisempiin sääntöjen tulkintoihin.

Kieltäytymiseen liittyy ainakin kaksi merkittävää ongelmaa. Monet päättäjät eivät ole olleet eivätkä ole nytkään valmiita tiukasti vaatimaan EU:lta sääntöjen noudattamista. Heidät pitäisi siis vaihtaa (vaalein tai nimityksin) tai vähintäin saada vakuuttuneiksi sääntöjen noudattamisen välttämättömyydestä. Lisäksi kieltäytyminen sotii EU:n yhtenäisyyspyrkimyksiä vastaan niin kauan kuin on jäsenmaita jotka suostuvat säädösten uustulkintaan. Tiukkaa säädösmukaisuutta toteuttavat päättäjät tarvitsevat siten kritiikin varalta poikkeuksellista johdonmukaisuutta ja peräänantamattomuutta jokapäiväisessä työssään.

Avainasemassa ovat he jotka valvovat ja nimittävät etenkin poliittisia päättäjiä. Ilman riittävää kotimaista poliittista valvontaa taipuvat päättäjämme helposti ulkomaiseen tai yksittäisten etupiirien painostukseen.

Tällaiseksi valvojaksi voidaan lukea melkein kenet tahansa joka arvostaa ennakoitavaa sääntöympäristöä ja sen tuomia etuja. Niiden joukkoon kuuluvat valppaat äänestäjät, aktiiviset keskustelijat ja kirjoittajat sekä avointa keskustelua arvostava media. Suomalaisetkin saavat tältä osin viime kädessä nauttia korkeintaan sitä mitä he omilla toimillaan ansaitsevat.

Tällainen perinteinen demokraattinen prosessi olisi tässäkin tapauksessa ihanteellinen. Jollei sellainen onnistu on jäljellä vain kaksi selvää vaihtoehtoa. Toisessa Suomi hyväksyy, että EU pysyy jatkuvasti tiivistyvänä yhteisönä jossa mihinkään ei oikeastaan voi luottaa. Toisessa Suomi jättää EU:n jollei yhteisö muuta tapojaan. On vaikea päättää mikä vaihtoehto on vähemmän houkutteleva.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , | 6 Comments