Ajatuksia dollarin asemasta reservivaluuttana

Posted on January 31, 2022 by Peter Nyberg

Toisen maailmansodan seuraamuksiin kuului maailman johtavan reservivaluutan vaihtuminen UK:n punnasta USA:n dollariin. Dollari onkin sen jälkeen pysynyt yleisimmin käytettynä valuuttana ennen kaikkea rahoituksessa ja keskuspankkien reserveissä. Viime vuosina on silloin tällöin arvioitu, että tämä asema olisi uhanalainen mm. Kiinan kasvun ja EU:n yhdentymisen takia. Onko todennäköisesti näin ja jos on, mitkä olisivat syyt ja seuraukset?

Aluksi on ehkä syytä muistuttaa, että valuutan valinnalla tiettyä kansainvälistä transaktiota varten on useita syitä joista kaikki eivät ole suoraan taloudellisia ( tässä s. 15). Silti ei ole syytä epäillä taloudellisten syiden hyvin merkittävää ja usein dominoivaa roolia.

On jo kauan pidetty selvänä, että reservivaluuttaa ylläpitävän maan on suostuttava tyydyttämään valuuttansa lisääntyvää kysyntää globaalin talouden ja reservinpidon kasvaessa. Tämä edellyttää vaihtotasealijäämää eli velkaantumista muuhun maailmaan nähden. Pitkällä aikavälillä kasvava velka saattaa kuitenkin heikentää luottamusta valuuttaan. Verrattuna tilanteeseen ilman reservivaluuttaa, tämä vaatii myös valuutan tiettyä yliarvostusta nettoviennin rajoittamiseksi. Talous- ja rahapolitiikan lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteet eivät siten ole välttämättä yhdistettävissä (nk. Triffinin dilemma katso esim. tässä ) .

Reservivaluuttaa ylläpitävän maan omainaisuuksista vallitsee melko suuri yksimielisyys (esim. tässä). Maan finanssimarkkinoiden täytyy olla riittävän syvät jotta suuretkaan kaupat eivät oleellisesti vaikuta etenkään korkopapereiden hintaan. Lisäksi maan talouden tulee olla iso ja kehittynyt jotta ulkomaalaisilla on syytä käydä kauppaa kyseisellä valuutalla. Luottokelpoisuuden varmistamiseksi tarvitaan myös laaja luottamus maan kykyyn ylläpitää reaali- ja rahataloudellista vakautta. Talouden pitää olla avoin jotta aina voidaan toteuttaa esim. riskienhallinnan tarvittavat nopeat valuutta- ja rahoitustoimet.

Ennen kuin ylivelkaantumisesta tulee ongelma, reservivaluuttaa ylläpitävässä maassa eletään paremmin kuin muuten. Maa voi tuoda tavaroita ja palveluja tarjoten, toisin kuin tavalliset maat, seuraamuksitta maksuksi vain velkaa/”seteleitä” eikä vastaavasti reaaliresursseja. Tämä lyhyen aikavälin erityisetu (”exorbitant privilege”) ja sen säilyttäminen/saavuttaminen ovat siten poliittisten päättäjien kannalta tärkeää. Saavutetun reservivaluutta-aseman turvaaminen on arvattavasti oleellinen tavoite maan talous- ja yleispolitiikassa.

Mikä on yllä esitettyjen näkemysten merkitys dollarin asemaan reservivaluuttana?

Dollari on tällä hetkellä ainoa vaihtoehto johtavaksi, vaikkei ainoaksi, reservivaluutaksi. Kiinan yuanin asemaa heikentää etenkin maan haluttomuus avata talouttaan rahoitusmarkkinoineen riittävästi. Este on todennäköisesti pitkäaikainen maan ylläpitämän talousjärjestelmän takia. Euron asemaa taas heikentävät etenkin bondimarkkinoiden pirstaleisuus ja useisiin jäsenmaihin liittyvät luottoriskit. Tämäkin este näyttää pitkäaikaiselta kun puuttuu kannatus vahvan ja vähävelkaisen liittovaltion nopeasta perustamisesta eurobondien takaajana. Muiden valuuttojen asemaa heikentää ennen kaikkea niiden kotimaiden rajallinen merkitys maailmankaupassa.

Toisaalta dollarin asemaa haastavat tällä hetkellä useat USA:n taloudelliseen ja poliittiseen kehitykseen liittyvät ongelmat.

USA:n asema maailmankaupan kohteena olevien hyödykkeiden tuottajana on pitkään heikentynyt etenkin Japanin, Kiinan ja muiden Aasian maiden aseman vahvistuessa. Dollarin vahva asema onkin suuresti riippuvainen ennen kaikkea sen asemasta kansainvälisenä maksu- ja rahoitusvälineenä (ja siinä ohella myös reservivaluuttana kts. tässä).

Rahoitusmarkkinoiden syvyys on USA:ssa säilynyt, mutta yhä useammin kuuluu varoitettavan dollarisaatavien arvoon liittyvistä merkittävistä riskeistä (kokemuksestakin painoa saavat puheenvuorot esim. tässä ja tässä). Myös vakaviksi kehittyneet sisäiset poliittiset erimielisyydet rasittavat luottamusta maan reaali- ja rahatalouden vakauteen. Avoimen talouden antamaa tukea dollarin asemalle voi heikentää myös pelko USA:n markkinoihin kytkeytyvien maksujärjestelmien käyttämisestä painostuskeinona/sanktiona maan ulkopolitiikassa.

Nämä riskit uhkaavat pidemmällä aikavälillä dollarin houkuttelevuutta reservivaluuttana, mikä todennäköisesti on USA:n päätöksentekijöiden kannalta mahdotonta hyväksyä. Riskien vastapainoksi tarvitaan korkeampaa tuottoa dollarisaataville, mikä kuitenkin edellyttää merkittävää dollarisaatavien arvon laskua. Tätä on vaikeaa kuvitella tapahtuvan muutoin kuin uuden finanssikriisin kautta, jolloin ainakin huonosti tuottavien velallisten ja ehkä muuidenkin ylivelkaantuneiden sekä niiden rahoittajien sallitaan menevän selvitystilaan.

Vaikuttaa periaatteessa mahdolliselta että dollarin houkuttelevuus voisi säilyä, jos riskejä tällaisen finanssikriisin yhteydessä voitaisiin uskottavasti ja pysyvästi vähentää. Tämä näyttäisi ainakin vaativan USA:ssa pidättäytymistä rahapolitiikan merkittävästä keventämisestä (korkotason nousu sallien) mutta silti apua antaen valituille ulkomaalaisille keskuspankeille ja osapuolille (reservivaluutan hyödyllisyyden osoittamiseksi ja sen arvostuksen ylläpitämiseksi). Samassa yhteydessä pyrittäisiin varmaan myös vähentämään valtionvelan yleistä houkuttelevuutta (USA:ssa ehkä tuloja kasvattavan arvonlisäveron käyttöönotolla, muualla ehkä nostamalla valtionvelkojen riskiä niitä järjestelemällä tappioineen).

Tällaiset toimenpiteet eivät välttämättä vaikuttaisi lieventävästi USA:n sisäisiin poliittisiin jännitteisiin. Ne eivät myöskään suoraan kasvattaisi maan osuutta maailmankaupassa tai halua käyttää reserviasemaa ulkopoliittisena välineenä. Tältä osin jää siten epäselväksi, osoittautuvatko taloudelliset toimet riittäviksi ja mahdollisiksi dollarin aseman vakiinnuttamiseksi.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | Leave a comment

Kohti realismia EU-arvioinnissa

Posted on January 4, 2022 by Peter Nyberg

Valtaosa suomalaisista ja heidän päättäjänsä avustajineen uskovat euroon. He haluavat selvästi että Suomi pysyy euroalueen jäsenenä ainakin yhtä kauan kuin muut jäsenet. Tähän ei näytä vaikuttavan mitenkään, että jäsenyys ilmeisesti vie kansakuntamme hyvinvointia ja suvereniteettiäkin. Eurojäsenyyden taloudellisille riskeille annettiin Suomessa alusta saakka vähän painoa, toisin kuin Ruotsissa. Suvereniteetin menetyksen nopeus ja laajuus ovat selvinneet vasta jäsenyyden myötä.

Euroon uskomista ei heikennä suuresti sekään, että valtaosa talousasiantuntijoistamme viimein tunnustaa, ettei eurojäsenyys ole ollut Suomen taloudelle hyödyksi. Sen voi ilmeisesti nyt jo sanoa julkisestikin menettämättä uskottavuuttaan. Uskottavuuden säilyttäminen kuitenkin helpottuu jos samalla toteaa, että on nyt liian myöhäistä korjata virhettä. Eli: olipa pysyvästi huono asia taloudelle mutta kärsikäämme, sopeutukaamme ja hyväksykäämme edelleen.

Ongelmia on toistaiseksi pystytty siirtämään velkaantumalla rajusti, osittain MMT-talouskäsityksen periaatteita noudattavan rahapolitiikan avulla. Velaksi elämisemme loppu alkaa kuitenkin jo häämöttää ulkomaisten arvioijien (IMF, luottoluokittajat) lisääntyvästä huolesta päätellen. Euro-Suomen edessä onkin kohta enää vain joukko ikäviä sopeutustoimia (kustannusten leikkaaminen, tulotason rajaaminen, tuloerojen kasvattaminen, budjettikuri).

Eurojäsenyyden taloudellisten lupausten pettäessä on julkisuudessa alettu näkyvästi korostaa sen merkitystä Suomen turvallisuudelle. Korostamisen auttavat ajankohtaiset (ja alunperin myös EU:n synnyttämät) ulkopoliittiset jännitteet. Euron tulkitaan ulkomaillakin laajasti olevan yhtenäisen ja tiivistyvän EU:n synnyttäjä ja varmistaja. Yhteisvelka, tulonsiirrot ja päätösvallan keskittäminen ovat kaikki olleet tarpeen ”euron pelastamiseksi”. Samalla ne ovat tiivistäneet unionia vähentämällä kansallista suvereniteettia. Varsinkin viimeisten viidentoista vuoden aikana euro kriiseineen on ollut EU:n liittovaltiokehityksen tärkein edistäjä.

Käsitystä unionin kehittymisestä liittovaltioksi on usein arvosteltu epämääräiseksi ja poliittisesti mahdottomaksi. Onkin ilmeistä, etteivät kaikki euroalueen jäsenet välttämättä ole valmiita suostumaan liittovaltion muodollisiksi osavaltioiksi. Liittovaltiota muistuttava unioni hallinnollisine näennäisratkaisuineen voi kuitenkin silti syntyä. Eräs hyvinkin mahdollinen vaihtoehto olisi vain halukkaiden jäsenmaiden muodostama liittovaltio, joka käytännössä (muttei muodollisesti) dominoisi unionin pienempiä valtioita. Jälkimmäisten kannalta ero olisi ehkä poliittisesti ja muodollisesti suuri mutta käytännössä vähäinen.

Ymmärtääkseni Suomen turvallisuuden lisäystä euron ja siten tiiviin unionin (ehkä liittovaltion) jäsenyyden seurauksena ei ole ainakaan julkisesti ehdollistettu. Julkisesta keskustelusta saa helposti käsityksen, että hyöty on Suomelle ilmeinen siitä riippumatta, miten unioni ja sen sisä- ja ulkopolitiikka tulevaisuudessa kehittyvät. Valitettavasti ei kuitenkaan ole vaikeaa kuvitella tilanteita, joissa jäsenyys olisi Suomelle vain haitaksi.

Onko unionin politiikka aina rauhaa edistävä vaikka se tavoitteleekin tasavertaisempaa suhdetta nykyisiin suurvaltoihin? Vaikka unionin jäsenmaista useimmat ovat liitossa sotilaallisia hyökkäyksiä toistuvasti suorittaneen maan kanssa? Onko unioni aina valmis turvaamaan rajaseutuaan (esim. Suomea) jopa omien päävaltioidensa kustannuksella? Olisiko unioni valmis samaan pitkämielisyyteen ja taloustukeen Suomen tapauksessa kuin viime vuosina Italian suhteen? Kaikkiin nähin kysymyksiin on nähdäkseni pakko olla vastaamatta myönteisesti.

Ainoat jotka varmuudella välittävät nimenomaan Suomen hyvinvoinnista ja turvallisuudesta ovat suomalaiset itse. Samaa tietenkin koskee kaikkia muitakin kansakuntia. On melko uskaliasta olettaa, että Keski- ja Etelä-Euroopan maiden arvot ja edut nyt ja jatkossakin kaikissa tilanteissa ovat yhteneväisiä Suomen arvojen ja etujen kanssa. Aina harjoittamamme vapaaehtoisen yhteistyön ja pysyväksi kehittyvän alistumisen välinen kuilu on kapea mutta syvä.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | 2 Comments

Suomen EU-politiikka selkeytettävä

Posted on December 4, 2021 by Peter Nyberg

Uusi hallituskoalitio Saksassa on syntynyt ja julkaissut 177 sivun pituisen ohjelmansa (tässä). Sitä on jo ehditty kommentoida Suomen lehdistössä jonkin verran ( esim. tässä ja tässä).

Niin kuin sen pituudesta voi päätellä, ohjelma on etenkin sisäpoliittisilta osin hyvin yksityiskohtainen. Tässä kommentoidaan kuitenkin ohjelmaa vain siltä osin kuin se näyttää koskevan Suomea EU-kannanottojensa kautta (sivut 130-158). Ohjelman merkitys tältä osin korostuu etenkin kun se näyttää suhtautuvan varsin joustavasti Ranskan ja Italian nk. Quirinalen-sopimuksen pääkohtiin (katso esim. tässä ).

Tämä blogi on hieman tavallista pitempi. Aluksi pohditaan Saksan muuttunutta asemaa unionissa. Sen jälkeen kommentoidaan lyhyesti eräitä uuden koalition hallitusohjelman kohtia. Lopuksi pyritään yhteenvetoon Suomen EU-politiikan näkökulmasta.

Huomioita Saksan asemasta EU:ssa

Saksa on pitkään keskittynyt varmistamaan EU:n tarjoamien vientimarkkinoiden säilymistä ja omien saataviensa vakautta (sisämarkkinoiden korostaminen, rahoitusmarkkinoiden yhtenäistäminen, velkaantumisrajoitteet ja niitä tukeva talouspolitiikka, pankkipelastukset). Talousasioihin keskittymisen mahdollistivat Brexitiin saakka Ranskan ja UK:n vastakkaiset käsitykset unionin yleispoliittisista tavoitteista. Tämä esti suuria tai nopeita muutoksia EU-instituutioiden vaikutusvallassa mutta varmisti sisämarkkinoiden kehittämisen.

Brexit edisti nimenomaan niitä EU:n kehitysvaihtoehtoja joita UK oli vastustanut. Saksalle syntyi tarve harkita uudelleen yhteisymmärrystä estävien kantojensa rajoja mm. yhteisvastuun, talouspolitiikan rajausten ja unionin kehittämisen osalta. Uusi hallitusohjelma on merkki Saksan sopeutumisesta Brexitiin, mutta valmius hyväksyä esim. elpymisväline osoittaa, että muutos ei ole vain uuden koalition päähänpisto. EU:ssa määräysvalta on siirtynyt etelään (Ranska, Italia, Espanja, Kreikka) ja Saksa myöntyy siihen omia etuja turvatakseen.

Myös unionin jäsenmaissa tapahtuva itsepintainen velkaantuminen on saattanut vaikuttaa Saksan valintoihin. Kun talouskasvu unionissa riippuu velan eikä investointien tai tuottavuuden kasvusta rajoittaisi velkaantumista hidastava kireä finanssipolitiikka Saksan vientiä. Myös tulonsiirrot velkaantuneille jäsenmaille ylläpitäisivät niiden kysyntää. Samalla suurempi ymmärrys tulonsiirroille ja velkaantumiselle tukisi ainakin lyhyellä aikavälillä pankkijärjestelmien vakautta ja siten epäsuorasti Saksan yritysten saatavia unionissa.

Ohjelma: liittovaltio ja enemmistöpäätökset

Saksan uuden hallituskoalition kanta unioniin on suurilta linjoiltaan selkeä mutta yksityiskohdiltaan usein epämääräinen. Jo aluksi todetaan, että käynnissä olevan unionin tulevaisuuskonferenssin tulee päätyä uutta perustuslakia säätelevään kokoukseen. Saksa liittyy siten integraation voimakkaan tiivistymisen rintamaan ainakin lieventämällä vastustustaan sitä kohtaan. Vaikka aikataulu ja monet yksityiskohdat puuttuvat, ei voi olla enää epäilystä unionin nykyisestä kehityssuunnasta.

Unionin perustuslain tavoitteena tulee olla eurooppalaisen liittovaltion luominen omine valtaoikeuksineen ja instituutioineen. Kuten nykyisinkin unionista säädetään tulee uuden liittovaltion hoitaa vain yhteisesti välttämättä hoidettavat asiat (esim. ulkopolitiikka, turvallisuus, energia, ympäristö, kauppa) ja jättää muut asiat osavaltioilleen. Jää kuitenkin epäselväksi, miten melkein säännöksi tullut EU:n keskusinstituutioiden kompetenssien liu’uttaminen yhä laajemmiksi aiotaan välttää tällaisessa tulevaisuudessa.

On mielenkiintoista, ettei ohjelmassa mainita tulevan liittovaltion koostuvan kaikista nykyisen unionin jäsenmaista. On hyvin tiedossa, että useat jäsenmaat eivät nyt eivätkä ehkä myöhemminkään kannata tällaista siirtymää. Liittovaltio saattaa siten olla tarkoitettu vain halukkaille ja unioni voisi jatkaa entisellään uudella suurella ja usealla pienemmällä jäsenmaalla. Valinnastaan riippumatta on epätodennäköistä, että pienen valtion sisä- tai ulkopoliittinen vaikutusvalta säilyisi edes nykyisellään.

Asioista tulee unionissa päättää entistä useammin määräenemmistöllä mutta pienten valtioiden huolet veto-oikeuden hylkäämisestä tulee jotenkin hoitaa. Erityisesti tätä korostetaan yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta. Enemmistöpäätösten suosiminen on vanha vaatimus jonka ratkaisu ehkä jo osittain on löydetty siinä, että unionin sallitaan kiertää tärkeätkin voimassa olevien lakiensa säädökset.

Ohjelma: joustavuus talouspolitiikassa

Ohjelmassa todetaan vakaus- ja kasvusopimuksen jo osoittaneen joustavuutensa. Tämä viestittää, että uusi hallituskoalitio on valmis avoimesti keskustelemaan sopimuksen käytännön sovelluksesta. Sopimuksen perusteella voidaan siten edelleen edistää kasvua, velkakestävyyttä ja kestäviä ilmastosijoituksia. Ohjelman kirjaukset ovat hyvin epämääräisiä ja viestivät lähinnä koalition halusta säilyttää jonkinlaisia jäsenmaiden finanssipoliittisia rajoituksia.

Suomessa keskustelua herättänyt NGEU, jonka tärkeä osa oli maallemme kalliiksi käyvä elpymisväline, ei ohjelman mukaan jääkään käytännössä tilapäiseksi. Otettujen lainojen takaisinmaksu ei saisikaan vähentää EU:n rahoitusta joka siten jäisi pysyvästi korkeammalle tasolle. Samalla suhtaudutaan myönteisesti EU-menojen joustavampaan järjestelyyn, mutta tämän lausuman merkitystä ei avata. Suomelle myös kalliiksi tuleva elpymisvälineen pikkuveli sosiaalirahasto mainitaan tärkeänä välineenä. Näyttää siis siltä, että EU:n omia varoja verotuloineen on tarkoitus edelleen kasvatta mm. tulonsiirtojen toteuttamiseksi.

Myös suhtautuminen pankkiunionin loppuunsaattamiseen on joustava. Yhteistä talletussuojaa ei vaadita mutta halutaan edelleen toimivaa yhteistä vakuutusmuotoista perälautaa. Ehtona sille on mm. jäsenmaiden pankkiriskien lisäväheneminen. Samoin edellytetään pankkien ja valtioiden taloudellisen kohtalonyhteyden katkaisemista eli käytännössä pankkien valtionpapereiden omistuksen vähentämistä ja monipuolistumista. Tässä ei ymmärtääkseni ole merkittävää muutosta Saksan aikaisempaan kantaan.

Pääomamarkkinaunionin edistämiseksi halutaan vähentää jäsenmaiden lainsäädännön eroja koskien konkursseja, verotusta, kuluttajansuojaa, valvontaa ja yhteisöjä. Pitkä lista viittaa siihen, ettei tämä integraation osa voine toteutua kovinkaan nopeasti.

Päätösten aika edessä

Kun yllä pohdin Saksan asemaa päädyin siihen, että muutos maan suhtautumisessa mm. tulonsiirtojen, yhteisvelan ja unionin kehittämisen osalta on todennäköisesti pysyvä. Myös halu ratkaista kiistanalaiset asiat enemmistöpäätöksellä lienee pysyvä. Liittovaltio ja pysyvät tulojen siirrot häämöttävät ja siitä on väistämättä vedettävä johtopäätökset Suomenkin osalta.

Viime aikojen tapahtumat ovat osoittaneet harhaisiksi ja sinisilmäisiksi Suomessa toistuvat vakuuttelut tulonsiirtojen tilapäisyydestä ja liittovaltion epätodennäköisyydestä. Ainakin tällä hetkellä poliittinen suunta EU:n suurten maiden keskuudessa on päinvastainen kuin mitä suomalaisten rauhoittelijat ovat vuosikausia vakuuttaneet. Tulevaisuuteemme voi kuulua vielä useampi EU:n käskynhaltija kuin tällä hetkellä (Suomen Pankki).

Menneinä vuosina kyse onkin ollut asteittaisesta päätösvallan keskittymisestä EU-instituutioihin liittovaltiolle suotuisten olojen odotuksessa. Vauhti saattaa nyt kiihtyä. Vaikka aikataulu ja vallanjaon tulevat yksityiskohdat ovat vielä tuntemattomia on jo hyvin selvää, että Suomen ja kaltaistemme maiden tuleva vaikutusvalta omallakin maaperällä unionissa tulee vähenemään ehkä radikaalistikin. Suomen erityisenä vitsauksena olisi liittovaltion rajaseudun asema, jossa tarvittaessa helposti toimisimme keskuksen turvallisuudelle eri tavoin uhrattavana alueena.

On tärkeää muistaa, ettei valtiollisen suvereniteettimme säilyttäminen ole kaikille suomalaisille mieleen. Monelle poliittiselle päättäjällemme ja asiantuntijalle liittovaltio tarjoaisi loistavat toiminta- ja etenemismahdollisuudet. Moni yritysten omistaja tai johtaja voisi iloita odotettavissa olevasta vapautuksesta hyvinvointivaltion vaatimasta sääntelystä ja verotuksesta. Useimmille suomalaisille hyvinvointivaltion alasajo ei kuitenkaan välttämättä olisi yhtä iloinen tapahtuma. Samalla heille sovitettaisiin todellista vaikutusvaltaa vailla olevan nettomaksajan rooli.

Olisiko esimerkiksi hallituksessa tai eduskunnassa toimivilla päättäjillä uskallusta vähitellen julkisesti ennakoiden selittää liittovaltion edut ja haitat tavallisen äänestäjänsä näkökulmasta? Luulisi tämän kiinnostavan jo tulevien sukupolvien heille antaman maineen vuoksi.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | 1 Comment

Ehdotus elpymisvälineeksi sai jo seuraa

Posted on November 15, 2021 by Peter Nyberg

Tämä tapahtui odotettuakin nopeammin.

Mistä on kyse?

Euroopan komissio on kuluvan vuoden kesällä julkaissut ehdotuksensa saavuttaa vuoteen 2050 mennessä ilmastoneutraalius EU:n tasolla. Osana ohjelman toteutusta ehdotetaan tieliikenteen ja rakennusten lämmityksen kuluttajahintoihin vaikuttavaa fossiilisten polttoaineiden päästökauppaa (”uusi päästökauppa”). Hintojen odotettavissa oleva nousu saattaa vaikeuttaa järjestelmän läpimenoa eräissä jäsenmaissa.

Hinnankorotusten vaikutusten tilapäiseksi pehmentämiseksi etenkin haavoittuvassa asemassa olevien kotitalouksien ja mikroyritysten osalta komissio ehdottaa uutta sosiaalirahastoa, jonka kokoluokka olisi n. 72 mrd. euroa vuosina 2025-2032. Se rahoitettaisiin EU:n budjetin kautta, minkä katsotaan vaativan vastaavasti lisää omia varoja. Äsken hyväksyttyä EU:n rahoituskehystä tulisi sen takia muuttaa. Muutos edellyttää jäsenmaiden yksimielisyyttä.

Lisää EU:n omia varoja saataisiin tulouttamalla neljäsosa uuden päästökaupan ennakoiduista tuloista EU:n budjettiin. Ilman uutta sosiaalirahastoa tulot käytettäisiin elpymisvälinettä rahoittavan yhteisvelan takaisinmaksuun. Jäsenmaiden valtioiden muut tulot olisivat, kuten tähänkin saakka, vapaasti käytettävissä myös juuri niihin sosiaalipoliittisiin tarkoituksiin joita ehdotettu sosiaalirahasto tavoittelee. Rahasto ei siis ole välttämätön päästökaupan seuraamusten hoidon kannalta. Ilman rahastoa päätösvalta käyttökohteesta ja -tavasta jäisi tällöin kuitenkin jokaiselle jäsenmaalle itselleen, eikä unionille.

Kyse on vain yhdestä ehdotuksesta arvattavasti vielä pitkään käynnissä olevassa EU-prosessissa. Paljon on edelleen ehdottamatta ja sopimatta mutta on jo nähtävissä, mihin komissio pyrkii.

Mikä rahasto toisi?

Rahaston varsinainen tarkoitus näyttää olevan sosiaalipolitiikan osittainen yhdenmukaistaminen ja siihen liittyvien tulonsiirtojen toteuttaminen. Sitä voidaankin järjestelyltään pitää monelta osin kuluvan vuoden keväällä hyväksytyn nk. EU:n elpymisvälineen pikkuveljenä. Varojen jaon kriteereihin kuuluu jäsenvaltion BKT asukasta kohti, mikä tekee korkean tilastoidun tulotason Suomesta nettomaksajan (arviolta noin 840 milj. euroa). Hyötyjät ja maksajat ovatkin osittain samat jäsenmaat kuin elpymisvälineen tapauksessa eli tulonsiirtojen suunta on vakioitumassa. Rahastoa markkinoidaan taas kertaluonteisena ja tilapäisenä mutta pitkäaikaisena ja se rahoitetaan EU:n uusin omin varoin.

Rahaston todelliset vaikutukset tulevat todennäköisesti osoittautumaan vähäisiksi kun jäsenmaat, sisäpoliittisista syistä, muutenkin joutuisivat kompensoimaan osan fossiilisten polttoaineiden hintojen noususta vähävaraisille kansalaisilleen. Koska uuden päästökaupan tulot ilman rahastoa kuuluisivat leikkaamatta jäsenmaille, rahaa myös löytyisi kompensaation maksamiseen kyseisille kansalaisryhmille.

Elpymisvälineelle seuraa

Elpymisvälineen osalta eduskunta edellytti lausumissaan mm. ettei järjestely toimi ennakkotapauksena eikä Suomi hyväksy vastaavan järjestelyn toistamista. Samoin eduskunta edellytti, ettei Suomi sitoudu toimiin jotka muokkaavat unionia epäsymmetrisen tulonsiirtounionin suuntaan. Ehdotus sosiaalirahastoksi voidaan katsoa olevan molempien kantojen vastainen.

Ehdotus näyttää vahvistavan arviota, että elpymisvälineen hyväksyminen toimii ennakkotapauksena vastaavien tulonsiirtoja vakiinnuttavien järjestelyjen toistamiseksi eduskunnan kannan vastaisesti . Se myös osaltaan vahvistaa, että eduskunnan mielenilmaisuja on valmiutta kiertää ja että tähän on eräillä tahoilla haluakin. Tähän viittaa mm. hallituksen kanta jonka mukaan se vain suhtautuu kriittisesti tai erittäin/erityisen kriittisesti muttei torjuvasti rahastoehdotukseen ja sen eri osiin.

Komission ehdotukset elpymisvälineeksi ja sosiaalirahastoksi kertovat yleisemmin pyrkimyksestä nopeasti vahvistaa EU:n liittovaltiota edistäviä rakenteita (komission vaikutusvalta, EU-budjetin laajentaminen, yhteisvelka, tulonsiirrot). Nämä pyrkimykset voivat toteutua muutenkin kuin rahastoja käyttäen. Olisi siksi lyhytnäköistä muotoseikkoihin viitaten tulkita eduskunnan lausumia koskevan ainoastaan tietyn tyyppisiä rahastoja.

Hallitus eduskuntaa pehmeämpi

Hallituksen kannan huomattavaa joustavuutta korostaa toteamus, jonka mukaan valtioneuvosto suhtautuu avoimesti ja rakentavasti unionin kehitteillä olevaan omien varojen järjestelmään (eli käytännössä EU-budjetin kasvattamiseen ja unionin verotusoikeuden laajentamiseen). Ainoa yleinen ja erittäin epämääräinen rajoite kannassa on, etteivät muutokset ole Suomelle suhteettoman tai kohtuuttoman epäedullisia. On huolestuttavaa, ettei hallitus nähtävästi näe pulmaa järjestelmän todennäköisessä vaikutuksessa Suomen talouspoliittiseen itsemääräämisoikeuteen vähänkin pidemmällä aikavälillä.

Hallituksen kanta ei muutenkaan kerro erityisestä huolesta unionin toiminnan siirtymisestä yhä selvemmin kohti rahoituksen ja velkaantumisen yhteisvastuuta. Kanta on paikoin muotoiltu ikään kuin unionin budjetin rahoitus, velka ja sen takaisinmaksu eivät viime kädessä olisikaan jäsenmaiden veronmaksajien vastuulla.

Eduskunnan uskottavuus koetuksella

Eduskunnan kanta elpymisvälineen osalta oli lopulta myönteinen mutta siihen sisältyi useita vaativia lausumia. Sosiaalirahastoa koskeva ratkaisu voidaan osaltaan nähdä osoituksena siitä, millä vakavuudella näihin ja vastaaviin eduskunnan kantoihin on vast’edes syytä suhtautua Suomessa ja ulkomailla.

Sen takia ja sosiaalirahaston kyseenalaisen tarpeellisuuden valossa olisi ehdotus sosiaalirahastoksi yksislitteisesti hylättävä jo tässä vaiheessa. Siten eduskunnan uskottavuus ja tulevat vaikutusmahdollisuudet säilyisivät vahvoina ja kynnys uusille tulonsiirroille unionin puitteissa voisi nousta.

Jos tarkoituksena on estää yhteisvelkaa ja jäsenmaiden välisiä tulonsiirtoja edes tämä ei kuitenkaan riitä. Eduskunnassa pitäisi löytyä valppautta jokaisen ehdotuksen osalta realistisesti arvioida, liittyykö siihen selvä mahdollisuus näiden komission perustavoitteiden edistämiseksi.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , , | Leave a comment

Velkaantumisessa on riskejä euroalueellakin

Posted on October 23, 2021 by Peter Nyberg

Varsin usein kuulee Suomen nykypäättäjien varoittelevan noudattamasta 1990-luvun pankkikriisin aikaista kireää finanssipolitiikkaa. Tällainen varoittelu perustuu virheelliseen oletukseen, että valtiolla tuolloin olisi ollut aitoa valinnanvaraa talouspolitiikan osalta. Todellisuudessa suomalaisten luottokelpoisuus oli alentunut ulkomaisten sijoittajien silmissä niin paljon, että valtionkin rahoitus oli vaarassa loppua. Vaihtoehtoja valtion maksukykyä varmistavaan säästöpolitiikkaan ei siis ollut.

Finanssipolitiikan tiukentaminen finanssikriisin aikana ja sen jälkeen oli seuraus kahdesta rajoitteesta. Suomalaisten pankkien ja yritysten sekä valtion maksukyvyn tulevaisuuteen ei ulkomailla luotettu. Sen takia ulkomaisen rahoituksen saatavuus kiristyi kriisin edetessä (määrät, korot, maturiteetit). Toisaalta kotimaisiakaan rahoitusoloja ei voitu keventää koska se olisi helposti johtanut valuutan heikkenemiseen ja sitä kautta velkaongelmien pahenemisen. Molempien rajoitteiden väljentyminen edellytti, että rahoittajien luottamus suomalaisten maksukykyyn vakiintuisi ja vähitellen palautuisi ennalleen.

Erityisesti pyrittiin pitämään yllä ulkomaisten sijoittajien luottamusta. Rahoittajille ja luottoluokittajille tarjottiin ehdottoman totuudenmukaista tietoa Suomen talouden tilasta ja viranomaisten toimista. Kyse ei ollut haavekuvien maalailusta tai toiveiden esittelystä. Kertomalla heti sekä hyvät että huonot uutiset toivottiin niiden riskiarvion tarkentuvan ja toivottavasti maltillistuvan. Samalla pyrittiin harjoittamaan finanssipolitiikkaa, jonka seurauksena olisi rahoitusriskien alentuminen Suomessa, myös lainanantajien mielestä. Pyrkimyksenä oli kaikin keinoin saada nopeasti luotettavan velallisen maine.

Mielestäni pankkikriisimme osoitti vakuuttavasti, ettei Suomi pysty elämään samanaikaisesti vapaiden pääomanliikkeiden ja kiinteän valuuttakurssin kanssa. On epäselvää, onko tämä pysyvä vai tilapäinen mahdottomuus. Syvästä ongelmasta kuitenkin puhuu esim. se, etteivät työmarkkinoiden osapuolet Suomessa, toisin kuin esim. Ruotsissa ja Saksassa, ole pystyneet luomaan toimivaa ja kilpailukykyä turvaavaa yhteistyöjärjestelmää. Tämä tekee taloudellisten häiriöiden hallinnan Suomelle poikkeuksellisen vaikeaksi ja pitkälliseksi prosessiksi.

Suomessa ei edelleenkään yleisesti tunnisteta tätä perusongelmaamme. Euroon liittymisestä lähtien on etenkin kotitalouksien velkaantuminen kasvanut hyvin merkittävästi. Niiden velka suhteessa BKT:seen on enemmän kuin kaksinkertaistunut euroaikana. Tämä muistuttaa ikävästi tilannetta ennen pankkikriisiä jolloin myös otettiin velkaa uskoen, että keskuspankki oli luvannut pysyvästi hallita tärkeimpiä tunnistettuja rahoitusriskejä.

Myös valtion velkaantuminen alkoi kasvaa euroajan alkaessa alennettuaan ensin pankkikriisin jälkeen. Velkaantumisvauhti kiihtyi varsinkin rahapolitiikan poikkeuksellisen keveyden myötä. Voidaan ehkä tulkita tapahtumia niinkin, että hallitukset pyrkivät lisääntyvillä valtion menoilla kompensoimaan Suomen alhaista talouskasvua, jonka eräänä syynä on ollut kiinteän valuuttakurssin (euron) vaatimien rakennemuutosten puuttuminen.

Matalan talouskasvun Suomi onkin vast’edes lisääntyvästi riippuvainen alhaisesta korkotasosta jotta valtion ja lukuistsen kotitalouksien velkakierre voitaisiin välttää. Korkotasoon vaikuttavat keskuspankin toimet mitoitetaan nyt kuitenkin koko euroaluetta koskevan tilanteen mukaan. On siten epäselvää eikä ehkä kovin todennäköistä, että keskuspankki tällä kertaa suojaisi esim. Suomen velallisia vain heitä koskevilta häiriöiltä.

Suomi joutuu pienenä jäsenmaana euroalueella todennäköisesti hoitamaan rahoituksensa erityisongelmia itse ja viime kädessä EVM:n ohjauksessa ja valvonnassa. Päättäjämme luottamus siihen, että euro ja yhteisvastuu kaikissa tilanteissa turvaisivat myös Suomen velallisten asemaa, on hyvin todennäköisesti perusteeton.

Velkaantumiseen liittyy euroalueellakin riskejä. Jos nämä riskit toteutuvat joutuu Suomen hallitus uudelleen tilanteeseen, jossa vaikea rahoitustilanne nopeasti rajoittaa finanssipolitiikan liikkumavaraa. Euro tai EU-jäsenyys eivät suojaa muilta kuin ehkä yleisiltä globaaleilta riskeiltä. Ainakin omista harkinnan ja varovaisuuden puutteen seuraamuksista vastaavat suomalaiset edelleen itse.

Posted in Kommentit | Tagged , , , , | Leave a comment

EU:n velkarajoitteet säilytettävä

Posted on September 29, 2021 by Peter Nyberg

Suomessakin käy nyt julkinen keskustelu kuumana ja sekavana EU:n julkista velkaa ja alijäämiä koskevien rajoitteiden tulevaisuudesta. Koska rajoitteet on kirjattu unionin perussopimukseen (katso pöytäkirjaa 12 tässä) niitä voidaan pysyvästi muuttaa vain sopimusta muuttamalla. Kun tähän ei ole valmiutta on kyse itse asiassa siitä, miten perussopimusta voitaisiin Suomenkin suostumuksella kiertää sitä uudelleen tulkitsemalla (vrt. elpymisrahastoa koskeva keskustelu ja ratkaisu).

Unionin finanssipolitiikkaan perehtyneet ovat huomauttaneet, ettei velkarajoitetta ole koskaan käytännössä sovellettu tiukasti (esim. Italia ylitti rajan jo liittyessään euroalueeseen). Alijäämärajoitteet ovat usein jääneet toteuttamatta (maineikkaimmin jo 2003 Saksan ja Ranskan toimesta). Viime vuosina koronatoimien seuraamusten pehmentäminen on edellyttänyt rajoitteista luopumista. Jäsenmaiden alijäämät ja velat ovatkin tänä aikana kasvaneet todella merkittävästi (esim tässä). Tämä on huolestuttavaa kun on merkkejä siitä, että korkea velkaantuneisuus ja alhainen talouskasvu liittyvät toisiinsa (katso esim. tästä).

Lepsusta rajoitteiden soveltamisesta huolimatta on unionissa nyt poliittinen halu rajoitteiden löysentämiseksi tai jopa poistamiseksi. Perusteena esitetään, ettei valtioiden talouskasvua tukevia toimia saisi tehdä vaikeammiksi kysyntää tai yritystukia rajoittamalla. Ainakin perussopimuksen velkarajoite nähdään mahdottomaksi saavuttaa eräiden jäsenmaiden nykyisillä velkatasoilla. Näkemykset voidaan nähdä pyrkimyksenä välttää pysyvästikin näiden maiden säästökuuria ja velkasaneerausta. Ne voidaan nähdä myös yhtenä esimerkkinä julkisen kysynnän ensisijaisuutta korostavan nk. MMT-teorian (lyhyt selostus viitteineen tässä) käytännön soveltamisesta.

Keskustelun tekevät vaikeaselkoiseksi, taas kerran, harhaan johtavat perustelut uudistamishalujen syistä. Perusteluista poiketen nykyiset rajoitukset eivät johda lamaa synnyttävään politiikkaan. Lisävelkaantumista sallivan talouspolitiikan muuttamiselle riittää, että julkisen talouden alijäämiä asteittain supistetaan. Mikään ei estäisi korkeiden velkatasojen alentamista asteittain, niin kuin tähänkin saakka on sovittu. Suuret ja pysyvät julkisen talouden alijäämät ovat tarpeen vain, jos markkinoiden toimintaan ja yksityisten yritysten sijoitusten tehokkuuteen ei (enää) uskota. Suuret julkiset velat ja alijäämät saattavat myös lisätä jäsenmaiden valmiutta hyväksyä yhteisvelkaa ja laajempaa EU:n budjettia omine varoineen veroineen.

Jos velkarajoitteen saavuttaminen nähdään pidemmän eikä lyhyen aikavälin rajoitteena sitä ei tarvitse kiertää. Rajoitteen kiertämisen eräs syy lienee halu hyväksyä aikaisempaa korkeampi pysyvä velkaantuneisuus. Kiertämisen kannattajat tarjoavat ainakin kaksi vaihtoehtoista tapaa välttää tarvetta vähentää julkista velkaa pidemmällä aikavälillä. Molempiin vaihtoehtoihin liittyy ongelmia.

Jokaiselle jäsenmaalle tarjottaisiin oma, sovitettu velkarajoite jonka laatimisessa ja valvonnassa olisi keskeisesti mukana poliittiseen painostukseen altis komissio. Velkarajoitteet eivät ehkä olisi edes pysyviä, vaan ne voitaisiin kenties sopeuttaa kulloiseenkin taloudelliseen tilanteeseen. Unionin yhteisvelkaantuneisuuden yleistyessä on todennäköistä, että kaikkien jäsenmaiden oma etu olisi vähitellen nostaa velkaantuneisuuttaan suhteessa muihin.

Vaihtoehtoisesti on ehdotettu, että jätettäisiin velasta ja alijäämästä huomiotta se osuus joka vastaisi kulloinkin hyväksyttyä poliittista tavoitetta. Esim. ilmastoystävälliseksi määriteltyä hanketta voitaisiin rahoittaa lainalla jota ei huomioitaisi valtion velkaantuneisuuslaskelmissa.Tämä johtaisi julkisten sijoitusten määrittelykilpaan ja mahdollisesti tällaisten hankkeiden ylirahoitukseen sekä hämärtäisi valtioiden todellista velkaantuneisuutta. Samalla hämärtyisi ehkä pitkäksi aikaa periaate, että lainarahalla rahoitetetun hankkeen pitää tulevaisuudessa tuottaa lainan takaisinmaksuun ja korkoon riittävä rahavirta.

Tarjolla ei todellakaan ole varmuutta, että rajoitteiden kiertäminen johtaisi nykyistä vaimeampaan jäsenmaiden velkaantumiseen. On vaikeaa nähdä, mikä muuttaisi jäsenmaiden halua välttää lyhyen aikavälin uhrauksia, EKP:n valmiutta rahoittaa jäsenmaita ja yrityksiä tai komission kokemaa riippuvuutta etenkin suurten jäsenmaiden tuesta.

Suomen kannan rajoitteiden kiertämiseen pitäisi olla kielteinen. Olemme jo pitkään korostaneet yhteiselon laki- ja säädösperusteisuutta sekä kansallisesti että usein unioninkin yhteydessä. Samalla Suomen oman edun mukaista on melkein kaikki mikä edistää maan taloudellista kasvua ja raivaa sen kansallisia esteitä.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | Leave a comment

Keskitytäänkö epäolennaiseen?

Posted on August 31, 2021 by Peter Nyberg

Suomen edessä hahmottuvat nyt suuret ajankohtaiset haasteet, jotka vaativat kannanottoja ja toimia. EU on muuttumassa Etelä-Euroopan johtamaksi yhä tiiviimmäksi finanssiliitoksi. USA:n keskittyessä yhä enemmän Kiinaan on EU:n entistä itsenäisemmin ratkaistava yhteytensä Suomenkin lähinaapurustoon. Kansainvälisen talouden poikkeustilanne ja ilmastopolitiikan vaatimukset asettavat kaikille suuret riskit nykyisen elämänlaadun ja yhteiskuntarauhan osalta.

Valinnat mm. näissä kysymyksissä ovat yksinomaan omissa käsissämme ja vaikuttavat elämäämme paljon ja pitkään. Yhteinen piirre kaikille valinnoille on yhä ilmeisemmäksi käyvä omien taloudellisten resurssiemme surkastuminen (väestö, investoinnit, kasvu, koulutus, velka). Tämä sekä heikentää omaa elintasoamme että supistaa osaltaan Suomen arvoa sekä unionille että ”kansainväliselle yhteisölle” (USA muine liittolaisineen). Luulisi, että sekä unionisteja että kansallismielisiä päättäjiä Suomessa kiinnostaisi keskustelu siitä, mihin on taloudellisesti varaa lähivuosina ja miten tätä varaa voitaisiin kasvattaa.

Tällainen luulo on ylioptimistinen. Suomessa ei juurikaan ole kiinnostusta keskustella näistä yhteen nivoutuvista ongelmista monipuolisesti (yksittäisiä poikkeuksia on, katso esim. tästä). Tuore esimerkki keskustelun puutteesta on keväinen päätös helpottaa finanssiunionin syntyä (elpymisrahasto, NGEU) jonka puolesta esitettiin etupäässä ylimalkaisia, epämääräisiä ja joskus harhaanjohtaviakin näkemyksiä. Piittaamattomuutta hupenevista resursseistamme kielivät myös velkarahoitteisen budjettipolitiikan jatkaminen sekä aikomus sitoutua uusien hinnakkaiden sotakoneiden hankintaan.

Merkittävä ongelma on, että hallituksemme rakkaimmat tavoitteet eivät ole taloudellisesti kestäviä. Ihmisarvojen korostaminen ja ilmastotavoitteiden kiristäminen voivat sinänsä olla tavoitteina hyviä ja kannatettavia, mutta Suomi on liian pieni maa varmistamaan niiden laajan toteuttamisen. Suomessa usein hyveenä koetut suvereniteetin luovutus tai aseveljien hyväksyntä taas ovat tuloksiltaan hyvin vaikeasti ennakoitavia. Yhteistä näille kaikille on, että ne syövät eivätkä tuota taloudellisia resursseja. Tällaiset tavoitteet eivät ole nyky-Suomen vaan rikkaan ja hyvin hoidetun talouden ylellisyyksiä.

Pulmallista on myös se, jos talouden tervehdyttämiselle asetetaan sitä vaikeuttavia ehtoja. Säästää saa, mutta unionin nykyiset ja tulevat rahareiät pitää kaikki täyttää (yhteisvelka, finanssiunioni, pankkiunioni). Valtion menoja on karsittava mutta sotilasmenot ja eräät muut (jokaisen eturyhmän erilaiset) menot pitää turvata. Kilpailukyky on jatkuvasti varmistettava mutta eurossa on pysyttävä. Työmarkkinoiden toimintaa on parannettava mutta Ruotsissa ja Saksassa hyväksi koettujen mallien sovittaminen meille ei käy. Kasvua on edistettävä mutta energian hintaa on nostettava eikä koulutukseen tai tieteeseen voi satsata.

Suomi tarvitsee nyt ryhtiliikkeen, jonka pääasiallisena tavoitteena olisi maan taloudellisen tulevaisuuden varmistaminen. Kelvollisia osallistujia olisivat kaikkien puolueiden ja järjestöjen sopimishaluiset ja käytännön tuloksia arvostavat järjelliset ihmiset. Ideologeja tarvittaisiin tähän niukasti. Tehtävänä, johon muut eivät toistaiseksi ole pystyneet, olisi sopia toimista ja uudistuksista jotka ovat ehdottomasti tarpeen taloudellisen toimeliaisuuden nopeaksi parantamiseksi ja valtion velanoton lopettamiseksi. Lähtökohtana olisi, ettei mikään uudistus ole tilapäisenä poissuljettu taikka pysyvästi tarpeen.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | Leave a comment

Suomen EU-linja kaipaa syvällistä työtä

Posted on July 26, 2021 by Peter Nyberg

Keskustelu elpymisrahastosta jatkoineen osoittaa valitettavasti rahaston vastustajien olleen ainakin toistaiseksi jokseenkin oikeassa. Emme vielä tiedä ehdotetaanko joskus täsmälleen samantyyppistä rahastoa uudestaan vai ei. Sen sijaan tiedetään jo nyt, että EU:ssa pyrkimykset saada aikaan lisää tulonsiirtoja osana syntyvää fiskaaliunionia jatkuvat. Korvausten maksamiseksi ilmastopolitiikan kärsijöille halutaan uusi yhteinen rahasto. Taustalla häämöttävät jo vuosia sitten julkaistut suunnitelmat euroalueen ikiomasta finanssiministeristä budjetteineen ja avustajajoukkoineen (tässä).

Jokaiselle pitäisi vähitellen tulla selväksi, että kyse on muusta kuin tavanomaisesta jäsenmaiden yhteistyöstä. Suomen itsemääräämisoikeuden arvioidaan jo nyt olevan vähäisempi kuin Venäjän vallan aikana (tässä). Samalla perussopimuksia, säädöksiä ja lupauksia unohdetaan tai kierretään suruttomasti unionissa aina kun poliittinen tilanne sallii liittovaltiokehityksen edistämistä.

Eduskunnan valtiovarainvaliokunnan rahaston hyväksymiseen liitetyille ehdoille, jotka mielestäni periaatteessa olivat hyviä, ei enää anneta juurikaan painoa ulkomailla eikä ilmeisesti edes Suomessa. Pääkirjoituksessaan (tässä) Helsingin Sanomat julistaa, että EU muuttuu vääjäämättä yhä tiiviimmäksi liitoksi, jossa vastuita jaetaan entistä enemmän yhteisesti ja veroja sekä etuja harmonisoidaan. Lehden toimittaja myöntää, että EU luo liittovaltionomaisia rakenteita, kasvattaa jäsenmaiden yhteistä vastuuta ja kehittää uusia tuloja (tässä). Lehti vaatii nyt keskustelua syvenevästä unionista ja antaa ymmärtääkseni keskustelijoille ohjeeksi ottaa lähtökohdaksi tärkeimmät komission ja suurten maiden näkemykset.

Monet arvostusta ansaitsevat asiantuntijat keskittyvätkin pääosin kehittämään Suomen kannalta parannuksia EU-komission ja yleensä suurten maiden esittämiin ehdotuksiin. Näin he ehkä toivovat olevansa hyödyksi maan päättäjille, välttävänsä poliittista leimaamista ja kiistelyä sekä pysyvänsä lähempänä todennäköistä tulevaisuutta. Tietenkin osalle asiantuntijoista unionin syventäminen eli Suomen itsemääräämisoikeuden kaventaminen edelleen näyttä myös olevan itseisarvo. Muiden asiantuntijoiden toivoisi kuitenkin huolestuvan ainakin siitä, että EU:ssa vallitseva piittaamattomuus sovitusta saattaa merkitä, että heidän työnsä hyödyllisyys voi osoittautua käytännössä lyhytikäiseksi tai jopa olemattomaksi.

Mitä neuvoksi jos haluaa pysyä EU:ssa muttei luopua itsemääräämisoikeudestaan?

Helpoin tapa saavuttaa nimellisesti tällainen tavoite on tietenkin määritellä itsemääräämisoikeus sopivasti. Tämä on jo tekeillä niin kuin mm. yllä olevista viittauksista ilmenee. Itse EU-jäsenyyden annetaan ymmärtää olevan itsemääräämisoikeuden (Venäjä, suurvaltariidat) ja oikean demokratian (äärioikeisto, populismi, arvoyhteisö) ehdoton edellytys. Mahdollisimman moni asia määritellään yhteiseksi ja samalla yhteisesti hoidettavaksi huolenaiheeksi (ml. työttömyys, köyhyys, kilpailukyky, tietyt sisäpoliittiset asiat). Korostetaan valikoiden laillisuutta ja rakentavuutta unohtaen samalla muistuttaa Suomen käytännössä mitättömästä roolista EU:n korkeimman tason päätöksenteossa. Unohdetaan, että myös unioni voi tulevaisuudessa monen suurvallan tapaan kehittyä sotaisaan ja autoritaariseen suuntaan.

Parempi vaihtoehto olisi pyrkiä selkeästi määrittelemään ne asiat, joista Suomi ei miltään osin luovuta muille päätösvaltaansa. Tämä on vaikeaa ja vaativaa arviointia tarvitsevaa työtä. Se on myös poliittisesti väistämättä kiistanalaista siitä huolimatta, että omalla päätösvallallakin osallistuisimme laajasti kansainväliseen yhteistyöhön. Jollei päätösvallan siirron määrätietoiselle rajoittamiselle ole valmiutta on väistämättä edessä äsken kuvattu hiljainen vaipuminen ulkopuolisten määräysvallan alle.

Mielestäni tärkeimpiä luovuttamattomia oikeuksia on Suomen oikeus itse vapaasti päättää avoimen taloutensa tuottamien resurssien käytöstä. EU:n suunnittelma tulonsiirto- ja fiskaaliunioni olisi siten osaltamme torjuttava esim. käyttäen unionin budjettia vielä koskevaa yksimielisyysvaatimusta (erilaisiin lahjontatarjouksiin tarttumatta). Uusiin yhteisiin rahastoihin, veroihin ja rahoitushankkeisiin tulisi pääsääntöisesti olla osallistumatta. Euroalueella tulisi pyrkiä Target2-saldojen selvittämiseen (esim. jäsenmaiden velkakirjoilla) ja jäsenmaiden riskilisän palauttamiseen niiden korkoihin. Yhteisetkin hankkeet pitäisi pääsääntöisesti rahoittaa jäsenmaiden budjettien kautta. Ja niin edelleen.

On tärkeää pitää mielessä, etteivät tällaiset rajoitukset sinänsä mitenkään estäisi Suomen aktiivista osallistumista kansainväliseen yhteistyöhön EU:n sisällä tai ulkopuolella. Integraatiohan ei ole kuin yksi juuri nyt suosittu kansainvälisen yhteistyön muoto. Päätösvallan pitäminen omissa käsissä antaa periaatteessa vain mahdollisuuden kieltäytyä epäedullisista hankkeista joihin olisi ehdoitta suostuttava finanssiunionin jäsenenä.

Itsenäisempi Suomi ei ehkä voi eikä haluakaan osallistua kaikkiin EU:n tai euroalueen ytimiin. Tämä ei kuitenkaan merkitsisi, ettei tieto edelleen kulkisi tai ettei omaa näkemystä voisi esittää muiden harkittavaksi. Paljon muuta ei edes osallistujana voisi enää odottaa, koska unioni halutaan kehittää enemmistöpäätösten suuntaan. Siinä Suomen painoarvo ytimissäkin entisestään pienenee.

Ytimien ulko- tai sisäpuolella on oleellista löytää jäsenmaita joilla on samanlaisia näkemyksiä ja tarpeita kulloinkin esillä olevassa asiassa. Tämä helpottuisi ja unioni olisi viime kädessä vakaampi, jos se kehittäisi järjestelmän joka sallisi jäsenilleen eri asteisen integraation (nk. sipulimalli). Tähän olisi keskityttävä sitten kun tiedetään, mistä haluamme jatkossa itse päättää.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | 2 Comments

EU:ssa halutaankin pysyvä elpymisjärjestelmä

Posted on July 6, 2021 by Peter Nyberg

Viime keväänä käytiin Suomessa ja vähän muuallakin keskustelua EU:n ehdotuksesta nk. elpymisrahastoksi. Kyse oli useiden asiantuntijoiden mielestä pitkästä askeleesta kohti tulonsiirto- ja fiskaaliunionia. Unionille ehdotettiin mm. oikeutta rahoittaa budjettimenojaan velaksi, myöntää joillekin jäsenmailleen nettomääräisesti miljardien eurojen edestä lahjarahoitusta ja rahoittaa kaikki tämän korkeammilla jäsenmaksuilla sekä unionitasoisilla veroilla ja maksuilla. Unionille luotiin mahdollisuus omaan finanssipolitiikkaan.

Suomen hallitus toisti viimeiseen saakka EU-komission esittämät väitteet rahastojärjestelyistä. Tärkeimmät näistä osoittautuivat jo keskustelun aikana paikkansa pitämättömiksi. Lahjarahoituksen peruste ei ollut maiden koronaongelmat vaan niiden yleiset, tunnetut ja pitkäaikaiset talousongelmat. Järjestelmän ennakoitu elvyttävä vaikutus ei ollut Suomen kannalta merkittävä vaan mitätön. Järjestely ei vahvistanut unionin taloutta vaan oli jatke perinteiselle ongelmien rahoittamisen linjalle, tällä kertaa rahalahjoilla. Myös hallituksen vakuutteluihin, että järjestelmä olisi kertaluonteinen, suhtauduttiin keskustelussa epäilevästi.

Esityksen saatua kaikkien jäsenmaiden hyväksynnän on EU:ssa nyt siirrytty järjestelmän toteuttamisvaiheeseen. Ensimmäisten eurobondien myynti on sujunut hyvin, tarjoen sijoittajille kilpailevan vaihtoehdon korkean luottoluokituksen euromaiden bondeille (katso tästä). Toteutusvaihe onkin eräs tulevan syksyn pääkohta Slovenian puheenjohtajuuskauden aikana. Useimmat maat ovat kehittäneet listoja hankkeista joiden rahoitus olisi lähtöisin elpymisrahastosta. Samalla eräiden jäsenmaiden johtajat (etenkin Italian ja Ranskan) ovat antaneet ymmärtää, että pelastusrahaston tapainen erinomainen järjestelmä olisi syytä tehdä pysyväksi (katso tästä). Ranskan puheenjohtajuus ja sen aikana käytävät Ranskan presidentinvaalit keväällä 2022 antavat hankkeen edistämistyölle hyvät puitteet.

Suomen hallituksen keväällä antamat vakuuttelut järjestelmän kertaluonteisuudesta näyttävät siis osoittautuvan yhtä vähän paikkaansa pitäviksi kuin aikaisemmatkin väitteet. Tämä on valitettavaa, koska se vähentää sekä hallituksen uskottavuutta että tulevien veronmaksajien sananvaltaa tulojensa käytöstä.

Eduskuntamme lausumat elpymisrahaston hyväksymisen yhteydessä joutuvat siten kohta vakavaan punnintaan. Lausumissaan eduskunta aivan ensimmäiseksi edellyttää ”… että, elpymisväline pidetään poikkeuksellisena ja kertaluonteisena ratkaisuna, järjestely ei toimi ennakkotapauksena eikä Suomi hyväksy vastaavan järjestelyn toistamista tai muuttamista pysyväisluonteiseksi.” Vasta kun ehdotus pysyvästä välineestä valmistuu ilmenee, onko eduskunta valmis tulkinnoilla rimpuilemaan lausumistaan irti vai ei.

Tulevana syksynä käydään myös keskustelua mm. eurovaltioiden finanssipolitiikan rajoitteista. Viime vuosien finanssipolitiikka on vienyt monet euromaat kauas sallitusta budjetti- ja velkarajoituksesta. Harva enää puhuu paluusta vastuulliseen finanssi- ja velkapolitiikkaan vaan siitä, miten ne voitaisiin määritellä nykytilanteeseen sopiviksi. Eräs mm. talouspolitiikastaan hyvin tunnetun Italian kannattama ehdotus on, että ”sijoituksiksi” käytettyä velkarahoitusta ei laskettaisi huolta herättäväksi EU-velaksi. Reaalimaailmaa vähänkin nähnyt tietää, että euroalueella julkiset ”sijoitukset” sellaisen uudistuksen jälkeen suorastaan räjähtäisivät käyntiin. Luokittelusta huolimatta nekin velat ovat kuitenkin jonkun rasitteena (korot ja takaisinmaksu/uudelleenrahoitus).

Erityisen mielenkiintoiseksi finanssipolitiikan rajoitteista tekee se, että eduskunnan lausumat elpymisrahastosta varsin voimallisesti tukevat perinteistä vakauspolitiikkaa (tässä). Edellytetään no-bailout-periaatteen kunnioittamista, kieltäydytään yhteisvelasta ja tulonsiirroista ja vaaditaan rakenteellisia uudistuksia sekä yhteistä velkajärjestelymekanismia. Monet näistä kannanotoista ovat sellaisia, joita velkaantuneimmat EU-maat eivät vuosikymmeniin ole kyenneet eivätkä halunneet noudattaa. Monet ”uuden EU:n” kannattajat näyttävät hyväksyvän lisävelat ja tulonsiirrot niin kauan kuin helpot rahoitusolot auttavat siirtämään politiikan seuraamukset tulevaisuuteen ja yhteiseen kassaan.

Posted in Kommentit | Leave a comment

Eduskunnan merkityksettömät rajoitteet elpymisrahastolle

Posted on May 15, 2021 by Peter Nyberg

Arvioin edellisessä blogissani, etteivät VaV:n mietintöön liitetyt lausumaehdotukset välttämättä ole käytännössä kovin merkittäviä. Tämä huolimatta siitä, että ne sisällöltään vaikuttavan normaalin hyväksyttäviltä. Tässä jatketaan hetken lausumaehdotusten arviointia.

Lausumaehdotukset on kirjoitettu nimenomaan ehdotettua elpymispakettia epäilevien kansanedustajien rauhoittamiseksi ja vakuuttamiseksi. Siksi ehdotukset on luettava tavallista tarkemmin ja kriittisemminkin. Tällainen lukeminen ei anna epäilijöille kovinkaan paljon turvaa.

Hämmentävästi, useat lausuman ehdotukset tukevat juuri sellaisia talouspoliittisia arvoja ja tavoitteita, joita elpymispaketti monen tarkkailijan mukaan heikentää. Valiokunnan enemmistö ei näe tätä esteenä paketin hyväksymiselle. Lääkkeeksi tarjotaan pyrkimys ratkaista miten finanssipoliittisia sääntöjä pitää noudattaa tai muuttaa. Tähän ryhdyttäisiin kuitenkin vasta sääntöjä kiertävän elpymispaketin hyväksymisen jälkeen.

Lausumaehdotuksilla on ehkä tarkoitus viitata näihin elpymispaketin jälkeisen ryhtiliikkeen periaatteisiin. Samalla jätetetään kuitenkin arvioimatta, miten perussopimuksen talouspoliittisia sääntöjä kiertävä elpymispaketti vaikuttaa tuleviin sääntökeskusteluihin ja muutosehdotuksiin. Monet ulkomaiset johtajat ovat ilmoittaneet halunsa nyt siirtyä kohti tulonsiirto- ja fiskaaliunionia (katso esim. tässä). VaV:n toivoma ryhtiliike saattaa tämän takia muodostua hyvin toisenlaiseksi kuin mitä sen lausumaehdotukset antavat ymmärtää.

Joka tapauksessa lausumaehdostusten itseisarvo on kyseenalainen. Eduskunta päättää itse mitä se kulloinkin tekee. Sisäpoliittisilla sopimuksilla tai lupauksilla on arvoa vain niin kauan kuin se on edustajille tarkoituksenmukaista. On huomattavan vaikeaa nähdä, miksi edustajien enemmistö olisi nykyistä suoraselkäisempi kun EU:n seuraava ”hyvien aikeiden” säädöskiertohanke käynnistyy.

Kannanotto elpymispaketin puolesta tai vastaan viestii selkeää kantaa syvempään integraatioon ja sen sääntöperäisyyteen. Lausumaehdotukset viestivät henkistä karkuruutta, koska ehdotuksia tarvitsevien kansanedustajien ei tarvitsekaan nyt toimia niiden mukaisesti.

Yksittäset lausumaehdotukset on muotoiltu niin, että ne tarvittaessa voidaan tulkita usealla tavalla. Tämäkin korostaa niiden tarkoitushakuisuutta ja velvoittavuuden puutetta. Seuraavassa VaV:n lausumaehdotukset ja niiden jälkeen omat arvioni lausumista eduskunnan tulevan toiminnan kannalta (kursiivilla).

Valiokunnan lausumaehdotukset

1. Eduskunta edellyttää että, elpymisväline pidetään poikkeuksellisena ja kertaluonteisena ratkaisuna, järjestely ei toimi ennakkotapauksena eikä Suomi hyväksy vastaavan järjestelyn toistamista tai muuttamista pysyväisluonteiseksi.

Muotoilu ei estä samoihin tuloksiin tähtäävien, vähän erilaisten järjestelmien hyväksymistä. Näitä voisi olla monta peräkkäin niin kauan kuin järjestelmät eivät muodollisesti ole pysyväisluontoiset.

2. Eduskunta edellyttää, että Suomi edistää Euroopan yhteisen velkajärjestelymekanismin ja sen edellyttämien sääntöjen käyttöönottoa sekä perussopimuksen no bail out -periaatteen noudattamista. Suomi edellyttää jokaisen jäsenmaan vastuuta omista veloistaan siten, että luottomarkkinoilla määräytyvä riskilisä ylläpitää julkisen talouden kurinalaisuutta ja riskien vähentämistä.

Eduskunta haluaa edistää useita niistä hyvistä tavoitteista jotka se elpymisrahaston hyväksymällä hylkää (no bail out, vastuu omista veloista, markkinoilla määräytyvän riskilisä). Edistämällä ja edellyttämällä yhteisiä asioita ei sitouduta muuhun kuin puhumaan niistä.

3. Eduskunta edellyttää, että Suomi ei sitoudu toimiin, jotka muokkaavat Euroopan unionia epäsymmetrisen tulonsiirtounionin suuntaan. Suomi edellyttää järjestelyjä, joissa vastuu ja valta velan ottamisesta ja hoitamisesta ovat samoissa käsissä, eivätkä eriydy aiheuttaen moraalikatoa ja lisäten ylivelkaantumisen riskiä. Suomi ei hyväksy järjestelyjä, jotka heikentävät jäsenvaltioiden kannustimia julkistalouksiensa tervehdyttämiseen ja kasvattavat rahoitus- ja makrovakausriskejä Euroopassa.

Symmetrinen tulonsiirtounioni (mitä se sitten onkin) ilmeisesti kelpaa eduskunnalle. EU:n velanotto on myös ilmeisesti hyväksyttävää, jos EU itse myös hoitaa velan (esim. omalla verotuksella). Useat asiantuntijat ovat katsoneet, että elpymispaketti ja tulonsiirtounioni edistävät juuri niitä kielteisiä seuraamuksia joita tässä lausumassa torjutaan.

4. Eduskunta edellyttää, että käsiteltäessä jäsenmaiden kansallisia elpymissuunnitelmia Suomi pitää kiinni ehdollisuudesta ja julkisen talouden tervehdyttämisestä kaikkien jäsenmaiden kohdalla, ei hyväksy varojen myöntämistä ilman uskottavia julkisia talouksia tervehdyttäviä rakenteellisia uudistuksia ja edellyttää, että varojen maksatuksen ehtona on sitoutuminen oikeusvaltioperiaatteeseen.

Eduskunta kiitettävästi edellyttää mm. ehdollisuutta ja rakenteellisia uudistuksia kaikille tarvitsijoille. On kuitenkin tiedossa, etteivät kaikki jäsenmaat tähän suostu (esim. Italia). Lausuma jättää auki sen, johtaako eduskunnan kanta siinä tapauksessa mihinkään muutokseen.

5. Eduskunta edellyttää, että Suomen kestävän kasvun ohjelman mukaisesti saatavat varat keskitetään vaikuttaviksi kokonaisuuksiksi sekä elpymistä että pitkän aikavälin kasvua tukeviin tarkoituksiin, erityisesti tutkimus- ja kehitystoimintaan ja osaamistason nostamiseen.

Eduskunta voi edellyttää varojen käytön keskittämistä mutta pitkän aikavälin kasvua tukevista sijoituksista päättävät pääosin yksityiset yritykset. Niiden osalta rahoituksen puute ei ole pitkään aikaan ollut kannattavien sijoitusten este. Vuorossa ovat nyt todennäköisesti vähemmän kannattavat tai jopa kannattamattomat hankkeet.

6. Eduskunta edellyttää, että Suomi noudattaa vakiintuneita veropoliittisia kantojaan, eikä hyväksy Suomelle haitallisia ylikansallisia veroja.

Suomelle(kin) hyödylliset ylikansalliset verot ovat ilmeisesti eduskunnan kannalta hyväksyttäviä. EU-verotus on siten periaatteessa hyväksyttävissä. Kyse on lähinnä siitä, miten hyödyllisyys kulloinkin tarkoituksenmukaisesti arvioidaan (euromäärä, ekologisuus, ilmastovaikutus, oikeudenmukaisuus, rakennevaikutus…?).

7. Eduskunta edellyttää, että Euroopan unionin uusien varojen järjestelmän kehittäminen ei johda Suomen kokonaisveroasteen nousuun.

Kokonaisveroaste koostuu kansallisten ja kansainvälisten verojen summasta. Eduskunta voi siten aina varmistaa tämän ehdon toteutumisen muuttamalla sen päätäntävallassa olevien kansallisten verojen tasoa. Kun se tehdään kansainvälisten verojen muutoksen vastapainona kyse ei oikeastaan ole vapaaehtoisesta toimesta. Alhaisemmat kansalliset verot merkitsevät todennäköisesti vähemmän varoja perinteistä hyvinvointivaltiota ylläpitäville toimille.

8. Eduskunta edellyttää, että Suomi vaikuttaa EU:n talouspolitiikan linjaan rakentamalla tehokasta yhteistyötä sellaisten jäsenvaltioiden kanssa, jotka jakavat eduskunnan EU:n talouspolitiikalle asettamat tavoitteet.

Itsestään selvä tavoite jonka käytännön toteutuminen riippuu siitä, mitä kulloinkin ovat Suomen ensisijaiset tavoitteet. Eräät mielellään ominaan markkinoitavat tavoitteet voivat tietenkin olla sellaisia, että EU:n talouspolitiikassa aina löytyy niille runsaslukuinen tukijajoukko.

Posted in Kommentit | Tagged , , , | 5 Comments